lauantai 25. kesäkuuta 2016

Nyt Campiksen Sisko kertoo mitä oikeasti tapahtui! Lue juttu, katso kuvat! Soita, jos olit itse paikalla!

Tässä vieraspostaus sisareltani, siitä miltä camino tuntui hänestä silloin ja nyt:


24.6.2016 Hilfield Friary, Dorset

Täällä Friaryssa on lähes koko ajan vieraita. Caminolta paluuni jälkeen olen saanut vastata lukemattomia kertoja sekä vieraiden että ”kotiväen” esittämään kysymykseen: ”Oh you have walked to Compostella (näin se useimmiten sanotaan), how cool is that! Now tell me, how was it!” Ja joka kerta mietin mitä sanoisin. Useimmiten sanon, että ”it was long and painful”. Vaikea uskoa edes itse, että pystyin siihen. Viimeisenä päivänä Santiagossa juttelin erään nunnan kanssa. Hänelle oli kerrottu, että caminon kävely on vähän kuin synnytys, pitkä ja tuskallinenkin ponnistus, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Heti caminon jälkeen ei välttämättä halua kuullakaan toisesta vaelluksesta, niin kuin ei juuri synnyttänyt nainen lämpene ajatukselle toisesta lapsesta. Mutta annas olla, muutama kuukausi menee eivätkä kivut ja vaivat enää muistu mieleen. Sitä yllättää itsensä muistelemassa kaikenlaisia matkalla kohtaamiaan hienoja juttuja ja ajatus uudesta vaelluksesta alkaa tuntua mahdolliselta.

Camino oli alunperinkin siskon juttu. Minä tulin mukaan mielelläni, mutta päätin heti alussa, että sisko saa päättää, miten edetään, kun hänen 50-vuotiscaminostaan on kyse. Hänellä myös riitti innostusta ottaa selvää asioista ja valmentaa minuakin. Minä opettelin uusia töitä vieraalla maalla, ja olin hyvin tyytyväinen, että sisko hoiti kaiken valmistelua vaativan. Vasta viimeisinä viikkoina ennen lähtöä selailin työkaverini löytämää camino-opasta ja sain jonkunlaista ideaa, mihin olin lähdössä. Tein tiiviisti töitä lähes lähtöpäiväämme asti. Hermostutti, että onko siskon kunto paljon parempi, joutuuko hän raahaamaan minua perässään kaikki sadat kilometrit. Olin kieltämättä helpottunut, kun hän astui junasta ja näytti ihan omalta itseltään eikä fitness-prinsessalta. Seuraavina päivinä teimme pieniä kävelyjä tässä lähistöllä, puuskutimme yhtä jalkaa ylämäkiä ja ajattelin, että eiköhän tässä selvitä. 

Huokaisin helpotuksesta liian aikaisin. Jo muutaman ensimmäisen kävelypäivän aikana siskon kunto alkoi nousta vauhdilla ja lopulta siinä kävi juuri niin kuin pelkäsin. Hänen piti raahata minua kaikki ne sadat kilometrit perässään. Paranihan se kunto minullakin. Joidenkin viikkojen päästä ylämäet menivät samaa tahtia kuin tasaisetkin. Mutta kivut, ne eivät loppuneet. Kilometrit, päivät, viikot toisensa jälkeen katselin, kun sisko tasaiseen tahtiin käveli, kääntyi aika ajoin katsomaan taakseen. Kymmenisen kilometriä yleensä pysyin kyydissä, viidentoista kilometrin jälkeen en enää edes yrittänyt. Kehotin siskoa menemään edeltä. Päivän viimeiset kilometrit olivat aina pitkiä ja kipeitä. Kivut vaihtoivat paikkaa lonkista polviin ja jalkateriin, reisilihaksista varpaisiin. Rakkoja ei tullut, selkäongelmia ei ollut, onneksi. Mutta jomottavaa, pistelevää, vihlovaa kipua jaloissa, sitä riitti öisinkin. Aluksi uskoin, että kunhan tässä totutaan, niin kyllä se siitä. Parin viikon päästä alistuin ajatukseen, että tätä se on todennäköisesti loppuun asti. Caminon jälkeen kesti noin viikon verran, että kivut katosivat. Vieläkin polvet narisevat portaita alas mennessä enkä mielelläni enää polvistu, koska ylös pääseminen on vaikeaa. 

”No mikä oli caminolla parasta?” No se, kun tultiin kylään ja löytyi kahvila, joka oli auki. Tilattiin maitokahvit, sai istua hetken, oli lämmintä. Tai kun suihkun jälkeen pääsi peiton alle hytisemään. Kivut vähitellen sulivat, televisiosta tuli pöhköjä ohjelmia, sisko julkaisi blogin, jota lukiessa usein nauroin vedet silmissä. Mitä, entä hienot maisemat? Arkkitehtuuri, kulttuuri, mitä kaikkea?? Olihan sitäkin toki. Nopeasti sellaisesta kuitenkin tulee arkista ja tavanomaista. Komeasta vuoresta kiinnostaa lähinnä se, mistä kohtaa se ylitetään. Parasta oli myös istua iltaisin yhdessä syömässä. Menu peregrino oli joka paikassa aika samanlainen, eikä ruoka ollut kovin kummoista. Mutta salaatti, pasta ja kylmä punaviini kuitenkin aina maistuivat. Hienoimpia hetkiä oli, kun edeltä mennyt sisko tuli vastaan kylän reunalla, kertoi että majapaikka on ihan lähellä ja otti rinkankin selästäni ja kantoi sen perille. Tai se kun löysin polun varresta viestin ja tikkarin.


”No mutta oliko siinä caminossa mitään uskonnollista sisältöä?” Hmm. Kyllä siinä oli, joskaan ei mitään sellaista mitä etukäteen kuvittelin. Huvitti huomata, että mukaan ottamiani rukousnauhoja en kertaakaan ottanut esille repusta. Sauvojen kanssa kävellessä ei tietenkään voi rukoushelmiä käyttää. Puolimatkasta sauvat hajosivat, mutta siinä vaiheessa en enää muistanut koko asiaa. Rukouselämäni kutistui hyvin pieneksi. Päivän viimeisiä kilometrejä kävellessä jaksoin vain toistaa sanoja: ”Anna voimaa kestää loppuun asti.” Muutaman kerran kävimme kirkossa. Anglokatolisessa yhteisössä elävänä en osannut odottaa, kuinka vieraalta espanjalainen, roomalaiskatolinen kirkko ja liturgia voivat tuntua. Kieltä ei ymmärrä, symboliikka ei ole tuttua, kirkkorakennukset ovat kylmiä ja kolkkoja. Minulle voimakkaita uskonnollisia kokemuksia olivat omien fyysisten rajojen kohtaaminen, jatkuvan kivun kestäminen, oman heikkouden tunnustaminen, nöyryyden harjoittaminen, sisaren avun ja huolenpidon vastaanottaminen.

Olen nyt kirjoittanut paljon kivusta. Ehkä sen takia, että se oli minulle uutta. Se oli läsnä melkein joka hetki caminon aikana, mutta siitä huolimatta jatkoin päivästä toiseen eikä mieleeni oikeastaan edes tullut, että olisin voinut lopettaa kesken kaiken. Voin palauttaa mieleeni satoja ja satoja yksityiskohtia, välähdyksiä matkan varrelta, näkymiä, ääniä, tuoksuja, ihmisiä, rakennuksia, polkuja, teitä, ennen kaikkea teitä, pilviä, puita, kiviä ja multaa, puroja ja putouksia, koiria, lehmiä, kissoja ja haikaroita, kahvikuppeja ja keltaisia nuolia. Sisaren tasainen askel ja tuulessa lepattava rinkan sadesuoja.


6 kommenttia:

  1. Kiva oli lukea sinunkin postauksesi aiheesta :)

    Ite elän katolisessa yhteisössä- käyn kirkossa joka sunnuntai (Ranskassa myös lauantaisin, joskus arkisinkin. Täällä Tukholmassa meillä on englanniksi messu vain sunnuntai-iltana). Käytän rukousnauhaa lähes päivittäin joten en usko omalla kohdallani että uskonto ei näkyisi matkallani. Hengellisyys on lähtökohtana isoin asia matkalle lähdössä meillä :)

    Mutta matka on paljon muutakin ja varmasti tulee minullekin niitä päiviä kun jaksan sanoa vain yhden tai kaksi sanaa: "Luoja auta..." ja se riittäköön silloin :D

    Koska sitä sanotaan että camino on elämä pienoiskoossa, voivat kivun kokemukset liittyä myös henkiseen matkaan. Itse odotan muutamaakin synkkää hetkeä, se taitaa kuulua kuvioon. Toivon voivani päättää pari lukua elämässäni tähän matkaan. Jos ei heti fyysisen matkan päätyttyä, sen aittamana kuitenkin :)

    VastaaPoista
  2. Kummallista kyllä, kivuista huolimatta ei ollut kuitenkaan synkkä olo kertaakaan. Ei ehtinyt edes synkistellä kun piti keskittyä eteenpäin menemiseen ja olihan ympärillä koko ajan jotain mielenkiintoista. Rukouselämäni täällä Friaryssa on tiivistä. Osallistun messuun päivittäin ja kahdesta neljään rukoushetkeen myös. Siitä kun lähdin niin camino oli erämaata. Mutta kyllä niitä erämaavaelluksiakin tarvitaan.

    VastaaPoista
  3. Moi! Hyvä, että kivuista huolimatta pystyit nauttimaan Caminon seikkailusta. Eli alati vaihtuvista maisemista, ihmisistä ja omasta selviytymisestä vaikeuksien edessä.
    Toisaalta ehkä olisi ollut mukavampaa astua siskon kanssa samaan tahtiin, eikä joten kuten roikkua perässä... paha sanoa, kun itsellä ei ole kokemusta muusta, kuin tuosta tasatahdista.
    Kiitos, kun kerroit oman Caminokokemuksesi!
    t. Tiina
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    VastaaPoista
  4. Minä odotan enemmän niitä henkisiä kipuja. Tai siis en odota, mutta tiedän käsitteleväni joitakin asioita matkalla.
    Erehdyin varmaan suhteesi, sain kirjoituksesta sen kuvan että matka oli henkisesti rankka.

    Ilmaisin itteäni huonosti myös tuossa uskonto-asiassa. Tarkoitin sanoa että minulle taas katolilaisuus on arkea. Sinä (jos oikein luin ja ymmärsin) koit taas olevasi kaukana siitä oman arjen uskonnostasi. Siksi sanoin että omalla kohdallani en näe kokevani vieraasta kuelestä huolimatta messuja vieraiksi. Tai kirkkoja kolkoiksi :)

    Sitä kun yrittää sanoa paljon pieneen tilaan niin ilmaisu voi olla toista kuin mitä päässään ajattelee 😄

    VastaaPoista
  5. Onpa hyvä lukea kokemuksesi. Minäkin olen miettinyt sitä, miten meille mieheni kanssa käy, kahden ihmisen jaksamisen ja tahdin liittäminen yhteen sadoiksi kilometreiksi voi tuoda yllätyksiä, vaikka arjen parisuhdekokemusta meillä on kymmeniä vuosia. Kauheinta olisi, jos kokemuksesta tulisi toiselle painajainen, jota purkaisi jatkuvalla narinalla ja isommilla tuiskahduksilla. Olemme vannoneet, että mennään tuntemusten mukaan, pidetään taukoja eikä bussikyytikään ole kiellettyä. Saa sitten nähdä, jos toisella onkin paljon suuremmat menohalut.
    Ikäväkseni olen huomannut, että nyt matkan lähestyessä kropassani on yhtä sun toista häikkää, kummaa kolotusta, jumissa olevia jalkalihaksia, issiasta. Ehkä tämä on nyt sitten henkistä valmistautumista koitokseen, tarpeellisenkin varovaisuuden herättämistä.

    Minä olen epäilijä, jollle uskonnollisuus on ollut vierasta. Ilman muuta odotan caminolta henkisiä kokemuksia ja monen vanhan painolastin käsittelyä ja ehkä niistä irtaantumistakin. Rakastan historiaa, taidetta ja ihmisten tarkkailua, siksi Espanjan ikivanha pyhiinvaellusreitti kiinnostaa erityisesti. Mutta täytyy sanoa, että koskettavalta tuntuu 91-vuotiaan anoppini kaunis kertomus siitä, miten hän illalla viimeiseksi siunaa mielessään kaikki perheen jäsenet monessa polvessa ja iloitsee samalla siitä, että tätä rukoustyötä hän sentään vielä pystyy tekemään, vaikka muuten voimat ovat menneet. Ehkä tämäkin puoli tulee itselleni tutummaksi, tiedä vielä, mitä kaikkea syksyinen caminomme voi tuodakaan.

    Hyvää vointia teille sisaruksille.

    VastaaPoista
  6. Tanja, Tiina ja Kirjolaukka, kiitos minunkin puolestani kommenteistanne! Arvasin, että tämä toinenkin näkökulma kiinnostaisi teitä, jotka olette lukeneet minun ajatuksiani ja kertomuksiani caminosta!

    VastaaPoista