lauantai 30. huhtikuuta 2016

31. kävelypäivä Arzuasta O Pedrouzoon 20 km


Eilen söimme kyllä parhaan kympin menu peregrinon, kuten Tripadvisor lupasikin. Casa Teodora oli oikeasti hyvä ravintola ja samoja vinkkejä olivat varmaan lukeneet monet muutkin peregrinot,  ravintolan baari oli täynnä puolta tuntia aikaisemmin eritavalla vaikeasti liikkuvia, siis pyhiinvaeltajia. Kymmenen euron hintaan söimme erinomaisia kroketteja, papuja, possunposkia ja -potkaa (jaoimme annoksemme) ja jälkiruoaksi sitruunamoussea. Pullo viiniä kuului ateriaan. Lihan kanssa tarjottiin kauniin keltaisia perunoita, kerrankin muita kuin ranskalaisia. 


Tänään meillä oli viimeinen 20 km päivä. Sää oli tyypillinen galicialainen, sen uskallan jo sanoa. Aamulla oli melkein kylmää, päivän kuluessa lämpötila nousi noin 15 asteeseen. Aurinko paistoi. Eipä olisi kävelysää voinut parempi olla. Väkeä oli reitillä eilistä enemmän, onhan viikonloppu. Tuttuja emme nähneet. 


Reitti kulki eukalyptusmetsien halki ja koitin kuvitella, miten viilentäviltä niiden täytyy elokuun helteillä tuntua. Välillä kuljimme maatilojen poikki, tänään lienee kansallinen "levitetään lantaa"-päivä, sen verran monta maajuania oli levitinten kanssa liikkeellä.  Vaikea sanoa onko sianlanta pahemmanhajuista kuin lehmän, molemmat kirvelivät silmiä, kunnes ehdimme riittävän kauas. 


Pidimme useita taukoja, ettemme olisi perillä liian aikaisin. Yhden aikaan kumminkin tulimme O Pedrouzoon. Otimme huoneen Pension Platasista,  eikä tässä taaskaan voi majoitusta moittia. Sisareni rinkka saapui pari tuntia myöhemmin ja vieressä on ruokakauppa,  josta kävin ostamassa syötävää iltapäiväksi. Hedelmiä, viiniä, jogurttia ja viimeisen tauon bocadillojen puolikkaat muodostivat mukavan aterian. Viinin valinnan tärkein kriteeri oli taas kierrekorkki ja alle kahden euron hinta. Litran pullo maksoi 1,60.


Hostellin vieressä on ravintola, josta saa mustekalaa, joka on täällä päin SE juttu. Mietin vielä tohdinko syödä lonkeroita vai tyydynkö johonkin tavallisempaan. Kannustakaa, jos suosittelette lonkeroita!


Huomiselle jäi 11 km matkaa ja maanantaiaamulle 8 km, tässä lopussa ei ilmeisesti ole kovin paljon majoituksia, koska Santiago de Compostela on niin lähellä. Voihan niitä sitten kumminkin olla, mutta halusimme ottaa varman päälle, kun sain varauksen tehtyä casa ruraliin lentokentän länsipuolelle. Alberguet eivät nyt yhtään enää innosta, kun olemme kaikki lutikatkin väistelleet. 

Kammenpyörittäjä taitaa olla vielä Portugalissa, mutta huomenna hän saapunee lähelle, että maanantaina tapaamme yli kuuden viikon eron jälkeen Santiago de Compostelassa.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Scotty McCreery laulelee meille tädeille: I Love You This Big.

perjantai 29. huhtikuuta 2016

30. kävelypäivä O Cotosta Arzuaan, 21 km



Matka Santiago de Compostelaan käy vähiin, aamulla hostellin kohdalla tolpassa oli luku 59 km ja kun pääsimme perille Arzuaan, tolpassa oli alle 40 km. Aivan tarkkaan ei noihin lukuihin voi luottaa, mutta riittävällä tarkkuudella kyllä. 

Odotimme aamulla kahdeksaan saadaksemme huoneen hintaan kuuluneen aamiaisen, joka ei kyllä ollut odottamisen väärti, vaikka kahvi olikin hyvää. Olimme ilmeisesti paikan ainoat yöpyneet asiakkaat. Sää oli taas hyvinkin viileä, aluksi sai pistää kaulusta pystyyn ja hieman hytistä,  ennen kuin kävely lähti lämmittämään. 


Sarrian ohituksen aikainen tunnelmanmuutos on kyllä kokonaan ohitse. Joko sankat peregrinojoukot kulkevat aivan eri tahtia kanssamme, tai sitten heitä ei vain vielä kertakaikkiaan ole. Nyt emme ole myöskään nähneet enää ketään alkumatkasta tuttua kulkijaa.

Sain vinkin Jaanalta, että Melidessä on hyvä churropaikka ja saavuimme sinne sopivaan aikaan, churroja jo myytiin täyttä häkää paikallisten eläkeläisten suosimassa paikassa. Olipa hyvät churrot paksun suklaajuoman kanssa, ehkä reissun parhaat. Mutta nyt kiintiö on varmaan täynnä. 


Päivän polut olivat vaikeustasoltaan aivan ylihelppoja, hyväkuntoisia ja kuivia, tuskin saimme kengänpohjia kastumaan. Mäkiä riitti kiivettäväksi ja laskeuduttavaksi, mutta jotenkin nekin tuntuivat laimeilta. Ehkä kaikki sadat kilometrit mutaesteineen ja vuoret rinteineen ovat turruttaneet mielemme ja nyt vain tallustamme tietä pitkin, olipa se millaista vain.  

Arzua olikin paljon isompi kaupunki kuin olimme osanneet odottaa ja sen pääkatua saikin kulkea melko pitkään ennen kuin tulimme sille poikkikadulle, jonka varteen sisareni oli rinkkansa tilannut pensioniin. Paikka ei näyttänyt ulospäin kovin kivalta, joten minä kipaisin tien toisella puolella olevaan paikkaan kysymään huonetta. 

Otin meille aivan hotellitason huoneen 45 eurolla, respassa nainen pahoitteli,  ettei osaa englantia ja näytti etukäteen englanniksi käännettyjä fraaseja paperilta paikan käytännöistä. Emme mm. saa mellakoida emmekä roikottaa vaatteita ikkunasta, myös huonekalujen vieminen ulos huoneesta on kiellettyä.  Voimme elää näiden sääntöjen kanssa. 


Siskoni rinkan pyydystimme juuri sopivasti postin jakeluautosta kadulta, sitä ei vielä oltu ehditty toimittaa tilauksen mukaiseen paikkaan. Iltapäivälepo on nyt menossa, vilkuilin tripadvisoria ja löysin meille lähistöltä 135 peregrinon suositteleman ravintolan päivällispaikaksi. En oikeasti jaksanut lukea kaikkia kommentteja, mutta ainakin 30 ensimmäistä oli kehuvia. Kun monen monta menu peregrinoa syöneet ihmiset sanovat, että tämä oli tavallista parempi, niin olen valmis uskomaan.

Huomenna on viimeinen kahden kympin päivä, jonka on tarkoitus viedä meidät jo hyvin lähelle Santiago de Compostelaa, vain noin 20 km päähän. En nyt muista mikä on määränpäänä olevan paikan nimi, mutta ehtii sen sitten huomenna tarkistaa. Kävellen kun liikkuu, ei helposti mene ohitse liian pitkälle.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tänään  voisimme kuunnella Camin kappaleen Burning House. 


torstai 28. huhtikuuta 2016

29. kävelypäivä Hospital de la Cruzista O Cotoon, 21 km


Eilisestä majapaikasta jäi vähän valju tunne, niin sitä on nettiin rakastunut, että ilman sitä on aivan orpona. Muutenkin jäi hampaankoloon niinkin paha juttu kuin, etteivät palelua parantamaan tilaamamme kaakaot olleet kuin taskunlämpimiä ja meitä peregrinoja ei päästetty lämmitettyyn osaan ravintolaa, vaan se oli varattu perheelle. Päivällispasta oli mukiinmenevää ja pääruokalammas oikeastaan ihan hyvää, mutta olin huonolla tuulella ja nyrpistelln sillekin vähän. Huoneessamme oli kuitenkin patteri, jota pääsimme näpelöimään ja alkulämpö, 11 astetta nousi illan aikana lähelle kahtakymmentä. Annoimme patterin posottaa koko yön, kostona niistä haaleista kaakaoista.  Ai niin, huoneemme pensionissa maksoi kahdelta 33 euroa ja päivällinen 10 euroa,  joten oikeasti ei ollut kyllä syytä juuri valittaa. 

Koska viihdykettä ei ollut illalla toistemme seuraa kummemmin, menimme nukkumaan aikaisin. Niinpä jaksoimme hyvin herätä jo puoli seitsemältä. Tuntia aikaisemmin kävin hereillä ja näin todella kirkkaan tähtitaivaan. Seitsemältä kun jätimme kylän taaksemme, oli taivas jo pilvessä. Oli tuulista ja kylmää,  täytyi kaivaa pipo ja hanskat esille. Määränpäänä oli kylä nimeltä O Coto ja siellä oppaan mukaan oleva pension. Päivän kuluessa sää muuttuI aurinkoiseksi,  muttei lämpötila noussut varmaan viiteentoistakaan.


Ensimmäisten kylien baarit olivat joko olemattomia tai suljettuja, aamukahville ja tostadolle pääsimme noin 5-6 km kävelyn jälkeen. Sain myös eilisen postauksen julkaistua, sekä nykerrettyä siihen kuvatkin. Minun käteisvarani alkoivat olla vähissä, laitoin toivoni siihen, että Palas de Rein kaupungista löytyisi pankkiautomaatti.

Eiliseen tapaan aamun kävelytunnit olivat hyvin rauhallisia mitä tulee peregrinojen määrään. Ilmeisesti se, että olemme epäsynkronissa oppaiden etappeihin nähden, vie väkeä edellämme muutaman tunnin. Koska olemme perillä jo yhden, kahden aikaan, emme joudu iltapäiväruuhkaankaan. Sopii meille oikein hyvin. Pienten kylien majoituksissa on tilaa hyvin ilman varauksiakin.

Palas de Reissä bongasin heti pankkiautomaatin. Sepä vain jymähti korttini kidassaan, ruudussa vain luki "please wait". Onneksi automaatti sijaitsi pankin kyljessä, sieltä virkailija tuli antamaan korttini takaisin. Kävimme kahvilassa syömässä churroja ja ennen kaupungista lähtöä kokeilin toisella kortilla toisesta automaatista ja sain kuin sainkin rahaa nostettua.


Tämän päivän polut olivat oikein mukavia ja varmaan kesälläkin varjoisia,  kunhan puihin tulee lehdet. Kuljimme pienten kylien läpi, näimme monet vahtikoirat, joista jotkut viitsivät hieman viranpuolesta meitä haukkua. Pidimme vielä yhden limsapaussin ennen määränpäätä, se oli taas oikein kiva espanjalainen baari, jossa sai hymynkin tiskin takaa.


Tulimme perille O Cotoon, mutta se pension, jonne siskoni rinkan piti olla toimitettu, oli suljettu. Lähellä olevassa majoitusliikkeessä oltiin tiitteriä, nuori poika tuli oikein ulos asti kertomaan, että heillä oli business kyllä toiminnassa. Otimme vähän hintavan huoneen, 60 euroa. Hintaan kerrottiin sisältyvän myös aamiaisen. Huone onkin niin sievä kuin olla voi, hieno kylpyhuone ja suurehko telkkari! Vessan ovi on siitä metka, että se aivan heilahtaa apposen auki juuri, kun on istumassa pöntöllä asioilla ja toinen istuu vuoteella aivan vieressä. No, netti on hyvä ja toimiva. Otimme seuraavalle vessareissulle vaatenyssäkän oven pönkäksi. Sisareni rinkka oli toimitettu läheiseen baariin ja hänelle tuli siitä viesti puhelimeen. Hostellin (vai mahtaako tämä olla ihan hotelli?) nuorukainen kävi kipaisemassa rinkan tänne ja toi suoraan huoneeseen. Se oli hyvää palvelua, poika puhui englantiakin niin paljon kuin suinkin osasi. Seitsemältä menemme päivälliselle, tässä alkaakin olla jo nälkä.


Sisareni kävi tien toisella puolella baarin ja pikkukaupan yhdistelmässä katsomassa löytyisikö jotain pientä etupalaa ennen päivällistä. Siellä oli myös mies, jonka aikaisemmin tänään näimme puussa. Ensin näimme tien poskessa rinkan, joka oli viritetty jonkunlaiseen kärryyn meikäläisten kaljakärryjen tapaan. Ihmettelin, mistä hökötys oli siihen tipahtanut, kun huomasin miehen puussa. Hän kyllä kiipesi juuri alas joltisellakin hankaluudella. Nyt tämä mies oli baarissa juomassa yksinäisen näköisenä vino tintoa (arvatenkin kylmää) ja oli kutsunut sisartani seuraansa. Ihmettelen, ettei hän jäänyt, hyvänen aika.

Olemme katsoneet lempikanavaltamme Paramount Channelilta äärimmäisen huonoa elokuvaa Kuningas Salomon kaivokset, jossa Sharon Stone ähkii ja kiljuu espanjaksi mitä raivostuttavimmin ja Richard Chamberlain saa kyllä yrittää parodioida Indiana Jonesia, ei mene minulle läpi. Ehkä illempana tulee lännenelokuva.

Tarkoituksemme on kävellä huomenna ja lauantaina noin 20 km kumpanakin päivänä, sunnuntaille jää noin 15 km ja maanantaille noin 5 km. Kammenpyörittäjä on tänään saapunut minua noutamaan, hän on nyt Portugalissa ja autoilee maanantaiksi Santiago de Compostelaan.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tänään ehdotan, että yhdessä kuuntelemme Zac Brown Bandin ortopedistä kappaletta Toes. Siinä lauletaan espanjaksikin, mutta kielitaito mahtaa olla melko samalla tasolla kuin minulla, eli pakkasen puolella. Kappaleesta löytyi vain lyriikkavideo, mikä kertonee siitä, ettei se ole ollut levyn hittikappale. Arvostan sitä, etteivät lyriikat ole comic sansilla. 

28. kävelypäivä Ferreirosista Hospital de la Cruziin 21 km

Teksti on  kirjoitettu  eilen , mutta julkaisuun  nettiyhteys  ei riittänyt.


Tänään me kävelimme aamusta asti eri matkaa aivan tarkoituksella. Ei sen takia, että systerin naama kyllästyttäisi, tai olisimme riidoissa. Päätimme vain kokeilla erillistaaperrusta ennen kuin matka loppuu. Pistin majoituksen oven kiinni takanani tasan seitsemältä, pienenevä kuu oli korkealla taivaalla ja odotin uudenlaista kävelypäivää, kun olisinkin yksin alusta saakka.

Erilainen päivästä tulikin. Aamulla kohtasin ensimmäisten kilometrien aikana vain muutaman irtokoiran lauman, ne hiukan haukahtelivat minulle ja menivät menojaan. Aamu ei ollut niin sumuinen kuin edellinen, varmaankin korkeuseron vuoksi, mutta todella autiota olI.  Juuri kun olin hieman nyrpistellyt nenääni edellisenä päivänä lisääntyneelle väkimäärälle, sain olla nyt aivan yksin. Pian alkoi tuntua siltä, että olin jäänyt tai jopa jätetty yksin. Edes kissoja ei näkynyt, mutta mustarastaita sentään. 

Noin kolmen kilometrin kävelyn jälkeen näin yhden miehen ottamassa valokuvia reppu selässään ja toivoimme hyvät huomenet, kun ohitin hänet siirtyessäni metsäpolkuosuudelle. Pian tuntuikin oudolta, kun miestä ei näkynyt,  en osannut päättää oliko se hyvä vai huono. Muutenkin vilkuilIn ympärilleni tavallista enemmän, vaikkei mitään pelottavaa tai epäilyttävää todellakaan näkynyt eikä kuulunut. Mieli tekee helposti kepposet, kun onkin yksin vieraassa metsässä. Tai ylipäätänsä yksin, kun on tottunut ainakin yhden ihmisen seuraan. 

Tulin Portomarinin kaupungin reunalla,  mutta sen tiesi vain tienviitoista,  koko kaupunki oli sumun peitossa. Juuri ja juuri erotin, että minun on ylitettävä joko leveä joki tai järven lahti pitkää siltaa pitkin, vesi alla oli aivan seisovaa ja tyyntä.  Sillalle astuessani en erottanut sen toista päätä. Muutamia autoja sentään oli jo liikkeellä, joten aiempi ugudibuu-tunne meni ohitse,  en ollut yksin maailmassa. Portomarin on harvoja kaupunkeja, joita caminoreitti vain viistää, muttei varsinaisesti mene kaupungin halki, yleensä reitti menee joka kylän tai pikkukaupungin pääaukion kautta. 



Kun kaupungin reunaan asti olin tullut aivan yksin, jouduin Portomarinin laidalla peregrinoaaltoon mukaan. Juuri kanssani yhtä aikaa reitille lähti erikokoisia porukoita, oli suurta ryhmää, oli pareittain kulkevia, muttei juurikaan yksin liikkuvia. Väkimäärä hajosi heti ensimmäiseen pitkään nousuun, jossa pääsi pois sumusta takaisin kirkkaaseen ilmaan. Minun olisi ollut viisasta poiketa kaupunkiin kahville ja nostamaan käteistä, mutta posotin menemään toivoen ainakin baarin osuvan pian kohdalle. 

Niinhän ei yleensä silloin juuri käy, on vain tietä, mäkeä ylös ja alas, ei baaria, ei pikkukaupunkia tai kylää. Yhden onnettomuuden ohitse kävelin,  ilmeisesti traktori ja henkilöauto olivat törmänneet, tai auto oli väistänyt metsään,  se oli pitkällä pöpelikössä. Auttajia tai ainakin pällistelijöitä oli runsaasti paikalla. 

Siitä tulikin mieleeni,  että moni peregrino kävelee aika huolettomasti isojen teiden ylitse, kun reitti ylittää autotien,  eivät katso molempiin suuntiin ja ylittävät vinosti tarpeettoman pitkältä matkalta mutkaisissa ja mäkisissä paikoissa. Teillä näkee myös useita peregrinoja rinnakkain, vaikka liikennettäkIn olisi. Oman turvallisuutensa vuoksi kannattaa aina katsoa ja kuunnella muuta liikennettä, kävelijänä on aina alakynnessä muuta liikennettä vastaan. Polkuosuuksilla kulkevat pyöräperegrinot kyllä ilmoittavat tulostaan kellonkilahduksella tai huudahduksella, eivätkä aja liian kovaa. Paikalliset pyöräilijät spandexeissaan sen sijaan ovat välillä tulleet sunnuntailenkeillään melko kovaa sekä ohitse, että vastaan ilman, että tekevät itsestään tarpeeksi melua. 


Liikennevalistusosion jälkeen voin palata päivän, tai oikeastaan viime viikkojen teemaan, kävelyyn. Taapersin tänään kaikkiaan 16 km ennen kuin pidin tauon. Olin siinä vaiheessa juuri päivän kulkija-aallon korkeimmassa kohdassa, ensimmäiseen kohdalleni tulleeseen baariin olivat kaikki muutkin pysähtyneet ja meno oli kuin turkkilaisilla markkinoilla. Olen yleensä pitänyt espanjalaisten baarien tunnelmasta todella paljon. Ne ovat turvasatamia niin paikallisille kuin meille peregrinoillekin. Ehkä se vaihe caminolla on nyt ohitse, tämä oli jo toinen baari Sarrian jälkeen, jossa ei ollut miellyttävä pysähtyä. Kumpikaan näistä baareista ei ollut tavallinen kylän keskus,  vaan vain peregrinoja varten. Meidän vikamme, että sellaisia paikkoja on, mutta silti tuntui jotenkin kolholta,  kun tiskin takana oli todella tympääntyneitä ihmisiä töissä. Oli epäsiistiä ja meluisaa (taas meidän kulkijoiden vika). En viipynyt kauan. 

Viimeinen viitonen oli jälleen kerran itseään pitempi. Pysähdyin siihen kohtaan, jossa Galician maakunnan kilometripylväät Santiago de Compostelaan näyttivät 80 km. Kylän nimi on Hospital de la Cruz. Sisareni rinkka oli toimitettu kylän pensioniIn.  Täällä on myös albergue, joka on entisessä koulussa.  Kävin hakemassa sieltä päivän toisen leiman. Emäntä kyseli huolestuneena onko pensionissa paljon väkeä. Vakuutin, ettei ole. Alberguessakin näytti hiljaiselta. 

Sisareni saapui jonkun verran minun jälkeeni ja samanlaiset ugudibuu-tunnelmat hänelläkin oli aamulla ollut yksin kulkiessaan. Hän oli poikennut PortomariniIn kahville ja jäänyt osumatta suurimpaan peregrinoaaltoon.  Nyt olemme lämmitelleet peittojen alla, kuinkas muuten. Huoneessa on kerrankin patteri, jota voimme itse säätää. Oma kylppäriä ei ole, muttei kyllä ketään jakamassa yhteistäkään. 

Netti toimii whatsappviestien verran huoneessa ja hieman paremmin baarissa, joten menemme sinne pian kokeilemaan saanko postauksen ilmoille, vai jääkö huomiseen.  Kuvat ainakin tuntuivat latautuvan niin huonosti,  että ne jäänevät huomiseen. Silloin on taas edessä vakio matka,  20 km. Yhdessä mennään taas, eipä se yksin kulkeminen mitenkään erityisen hauskaa ollut.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Päivän iloksi soitan Jerrod Niemannin kappaleen Lover, Lover.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

27. kävelypäivä Pintínistä Ferreriosiin 21km, astuimme toiseen kokemukseen


Joitakin asioita ei sitten vaan voi uskoa, kun sanotaan. Eilen ei vielä voinut tietää miten erilaisella reissulla tänään jo ollaan. Vedenjakajan nimi oli selkeästi Sarria. Eilen vielä kävelimme pitkiä aikoja kaksistaan ketään muuta vaeltajaa näkemättä, eilen vielä tuntui toisenlaisesta. Tänä aamunakin tuntui vielä samalta kuin koko matkan ajan, siltä ettei loppu vielä häämötä,  eikä tämä ole vielä tässä. Nyt se tunne on poissa ja tilalla on kummallinen hämmennyksen tunne, jossa on seassa vähän pettymystä, juuri sitä mistä on varoitettu tuntemasta. 


Koko päivän kävelymatkan kuljimme sumussa tai pilvessä. Sarriastakin näkyi vain vähän, mutta sen erotti, että siellä oli valtava määrä albergueita. Sieltä moni aloittaa oman caminonsa, koska sieltä on juuri vähän yli 100 km Santiago de Compostelaan. Me olimme Sarriassa noin puoli yhdeksän aikaan, juuri kun espanjalaiset naiset pissattivat koiriaan ja veivät lapsiaan kouluun ja espanjalaiset miehet seisoivat rivissä baarin tiskillä odottamassa kahvia. Tärkeät tehtävänsä kullakin. Me kuljimme läpi heräävän kaupungin ja näimme miten vaeltajia ilmestyi reitille yhä enemmän. 


Jostakin luin, että juuri aloittaneet erottaa siitä, että kengät kiiltävät ja vaellushousuissa on vielä kaupan taitokset. Niin erottikin ja siitä miten puheliaita he olivat. Pitempään kävelleistä vaikuttaa tulevan päivä päivältä vaiteliaampia. Niin minustakin, haluan yhä vähemmän puhua kenenkään kanssa. Osa minusta haluaa, että kilometrit loppuvat, mutta osa toivoo, että loppumatkan saisi kulkea aivan rauhassa. Eivät minun toiveeni ole sen tärkeämpiä kuin muidenkaan, kukin kulkekoon niin kuin haluaa. 


Maisemista ei aivan voi mennä takuuseen, mutta luulen niiden olleen tänään kauniita, sumu peitti ne niin suurelta osin. Saavuimme määränpäähän alkuiltapäivästä, samaan aikaan aurinkokin pystyi pilveen sen verran, että alkoi paistaa. Olisin voinut kulkea vielä jonkun aikaa, tunnin tai kaksi, mutta toisaalta ei hyödytä nyt kiirehtiä, koska emme halua olla etuajassa Santiagossa. 

Tässä upouudessa alberguessa on privaattihuoneitakin jollaisen otimme. Talo on niin tuore, ettei yhteistilojen keittiö ole vielä saapunut. Huoneemme on suurempi kuin Opiskelijan yksiö ja IKEASSA on käyty kalusteostoksilla. Suihkuverho ei olisi pahitteeksi. 


Mietin tänään kulkiessa,  että mahtaako moni uudelleen caminolle tuleva tulla vain tälle viimeiselle sataselle. Luulen, että ei. Jollekin toiselle reitille kenties, tai pidemmälle matkalle tätä reittiä.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Matkaa on enää, ei vielä. Ajankulukseni kuuntelen Rodney Atkinsin kappaleen Farmer's Daughter. 

maanantai 25. huhtikuuta 2016

26. kävelypäivä Fonfriasta Pintíniin 21 km


Olin aivan oikeassa, Galiciassa ei koskaan sada! Jo toinen kuiva päivä peräkkäin on ylellisyyttä, josta emme olekaan tainneet päästä tällä reissulla aiemmin nauttimaan. Lähdimme aamulla tasan seitsemältä liikkeelle, juuri pienenemään lähtenyt kuu loisti kirkkaana taivaalla ja oli kirpeän viileää. Olimme muutamassa askeleessa ulkona Fonfrian kylästä,  reitti oli aluksi tien sivussa ja vei sitten rinteille kauemmas tiestä. Olimme noin 900 metrin korkeudessa ja alapuoliset laaksot olivat pilvien peitossa. 

Caminopolku oli tänään suurimmaksi osaksi oikein hyväkuntoista, vain päivän varsinainen nousu oli vastaamme virtaavaa spontaanipuroa ja kivikkoa. Kävimme välillä 600 metrissä ja kiipesimme uudelleen 900 metriin. Hyvin näki korkeuseron vaikutuksen kevään vaiheeseen, siihen miten paljon puissa oli lehtiä ja mitä kukkia oli nähtävillä. 

Reitti kulki monen maatilan läpi tai pienen, muutamasta maatilasta muodostuvan kylän halki. Näimme sisälle talleihin ja navettoihin ja saimme haisteltavaksemme kunnon maalaishajuja samalla, kun väistelimme tuoreita lantakasoja tiellä. Leppoisalta näyttävää elämää viettäviä koiria ja kissoja näkyi paljon, eräskin vahtikoira oikein haukkui navatassa pitkällään, eikä kovin pontevasti. Kanoja, kukkoja ja pikkuisia kananpoikia kuljeskeli pihapiirin läpi menneellä caminoreitillä. Tällaisessa ympäristössä reitti ei aiemmin vielä ollutkaan kulkenut. 


Kun aloimme lähestyä päivän määränpäätä laskeuduimme alas pilvikerrokseen, ilma viileni selvästi, enkä osannut päätellä oliko sää sumuinen, vai olimmeko vielä pilvessä. Päivä meni kahdella tauolla, sillä ensimmäinen baari, josta toivoimme saavamme aamukahvia, ei ollut auki kahdeksalta. Vasta melkein 9 km kävelyn jälkeen olivat baarit auki tullessamme pieneen kaupunkiin. Sen jälkeen olimme taas tauotta seuraavat 10 km, mikä tuntui kyllä jaloissa, kun reitti sisälsi melko paljon kiipeämistä ja laskeutumista.  


Tulimme yhden jälkeen perille Pintíniin kävelyämme noin 21 km. Otimme siistin pension-huoneen. Sen yhteydessä on baari ja ravintola. Ilmeisesti kylässä ei muutaman maalaistalon lisäksi olekaan mitään muuta. Viimeiset kilometrit pilvessä saivat meidät palelemaan todella paljon, joten lämmittely peittojen alla oli tarpeen. Nyt ei enää palele ja tunnin kuluttua voimme mennä päivälliselle. 

Huomenna ohitamme viimeisen suositun caminon aloituspaikan, Sarrian kaupungin. Sen jälkeen viimeinen sata kilometriä rikkoutuu ja sen verran peregrinojen täytyy vähintään kävellä saadakseen perillä todistuksen caminon suorittamisesta. Leimoja täytyy olla vähintään kaksi päivässä, kun tähän asti yksi päivässä on riittänyt. Olemme kyllä ottaneet pari kolme leimaa päivittäin jo pitemmän aikaa.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tämä kävely on vähän kuin pastantekeminen, juuri kun se alkaa sujua taikina loppuu. Mutta ei ajatella sitä vielä tänään, kuunnellaan kuinka Easton Corbin kertoo kuinka hän on A Little More Country Than That, mikä meinaa sitä, että hän kehuu itseään ihan estoitta, kuten Pohjanmaallakin tehdään. Tämän olisi Rehupiikles voinut laulaa suomeksi. 

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

25. kävelypäivä Las Herreriasista Fonfriaan 21 km


Nyt ei voi kyllä kävelysäätä moittia, ei ole tullut tipan tippaa vettä, ei edes perillepääsyn jälkeen! Aamusta oli varmaan pikkuisen pakkasen puolella, kun pistimme Casa Polinin oven perässämme kiinni ja lähdimme etapille,  jolla olisi nousua ainakin tarpeeksi. Heti kohta vastaan tuli opaskirjastamme tuttu hevosmies parin hevosen kanssa. Parilla kympillä olisi voinut ostaa kyydin nousun päälle O'Cebreiroon, ei olisi tarvinut varsinaisesti osata ratsastaakaan, hevoset kyllä osasivat viedä tumpelotkin huipulle. Me kumminkin kävelimme, kummankaan ratsastuskokemukset männävuosilta eivät kaivanneet uudistamista. 

Ensimmäinen nousuosuus La Faban kylään meni mukavasti, lämpenimme kunnolla, mutta polku oli suhteellisen hyväkuntoista. Pysähdyimme ensimmäisille kahville ja lähtiessämme oli alapuolinen laakso verhoutunut pilviin. 



Toisella nousuosuudella oli paikoin melko jyrkkää, mutta hyvin kaunista polkua upein maisemin. Juuri ennen Laguna de Castillan kylää ylitimme melkoisen mutaesteen, pitihän kengät saada likaisiksi tänäänkin. Pidimme kylässä limsatauon ennen kuin lähdimme päivän viimeiseksi luulemallemme nousuosuudelle ennen O'Cebreiroa. Polku oli oikein hyväkuntoista ja tällä pätkällä meidät ohitti hevoskyytiletka. Selvästi huomasi, etteivät nämäkään asiakkaat olleet ratsastamisen asiantuntijoita, mutta keikkuivatpa hevosten selässä ylös kylään asti. 


O'Cebreiro oli jo Galician puolella ja oikein hauskannäköinen kylä, siellä olisi voinut olla mukava yöpyäkin,  mutta olimme tyytyväisiä, etteivät nousumetrit meidän jaottelussamme osuneet päivän viimeisiksi, vaan aamuun. 



Olimme tulkinneet profiilikuvia niin, että päivän loput kilometrit olisivat melko tasaisella ylängöllä, mutta kerrankos sitä väärin ymmärtää. Matkaa oli vielä noin 12 km ja sahasimme ylös alas rinteitä, yksi nousu oli kirkkaasti aamun ensimmäisiä jyrkempi. Pysähdyimme vielä yksille kahveille ja jopa lounaalle ennen kuin olimme perillä. Keittolounas oli hyvä paussi ennen viimeistä kuuden kilometrin rupeamaa, jolla oli varmasti tähän asti ruuhkaisinta, ilmeisesti espanjalaiset harrastavat sunnuntaisin kimppakävelyitä caminoreitillä. Erään todella jyrkän nousun päällä he tungeksivat hälisemässä kaikki ylös päästyään aivan poluntukkeena niin, että muut kulkijat eivät meinanneet päästä jyrkänteen reunan yli tasaiselle hengähtämään. Myöhemmin sama sakki harrasti porukkapuskapissalle menoa, he joilla ei ollut hätä jäivät polulle parveilemaan niin, että taas piti pyydellä, että pääsisikö tästä mitenkään menemään  ohitse.


Meillä oli huone varattuna Fonfrian kylästä hostellin ja alberguen yhdistelmästä. Kylä näytti olevan käytännössä yhtä maatilaa rakennuksineen, jaoin tullessani tien juuri suuren lehmälauman kanssa, onneksi ne olivat hyvin ystävällisiä lehmiä. 

Majoituksessamme pääsi pesemään pyykkiäkin alberguen puolella ja illempana menemme päivälliselle toiseen rakennukseen. Nyt on tavallinen iltapäiväkooman aika. Kummasti sitä vain palelee,  vaikkei olisi kastunut kertaakaan kävelyn aikana. Meillä ei ole televisiota huoneessamme,   mutta jonkunlainen kuunnelma kyllä olisi tarjolla, sillä paperinohuen seinän läpi kuuluu espanjalaisen pariskunnan juttelu äärimmäisen selvästi. Ihan kaikkea emme kyllä ymmärrä. 

Tänään oli siis todellakin hyvä sää, ei liian kylmä, ei liian kuuma, sopivasti tuulenvirettä ja auringonpaistetta. Tästä teemme tietysti aukottoman päätelmän, että Galiciassa on aina hieno keli. Päätelmä testataan huomenna, kun lähdemme aamulla jatkamaan matkaa määränpäänä Pintin. 

Kohta viimeiset sata kilometriä alkavat ja väkeä lienee yhä enemmän reitillä päivittäin. Aiomme tehdä varauksia hostelleihin, vaikkei varmaan vielä olekaan tähän aikaan keväästä sitä vaaraa, että majoitukset järjestään olisivat täynnä. 

Tänään olimme valmiit sanomaan, että kävely oli mukavaa ja reitti oikein miellyttävää. Silti viimeiset kilometrit olivat tänäänkin pitkät, eikä päätepiste tullut liian aikaisin.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tämmöstä tänään: Craig Morgan, Wake Up Lovin' You. 

lauantai 23. huhtikuuta 2016

24. kävelypäivä Villafranca Del Bierzosta Las Herreriasiin 20 km


Jotkut päivät caminollakin ovat niin tavallisia omassa kontekstissaan,  ettei niistä meinaa keksiä kirjoitettavaa.  Ajatelkaa nyt itsekin, herätään aikaisin, puetaan päälle, astutaan ulos majoituksesta. Vaihtoehtoja on kaksi, joko sataa jo, tai sitten ihan kohta alkaa sataa. Matkaa edessä on 20 something km ja viiden jälkeen mennään kahville. Kahvilassa vetkutellaan niin kauan kuin kehdataan, pidetään sadetta ja väristään vilusta. Sitten taas kävellään ja mennään kahville. 


Ihmisiä kulkee samaan suuntaan samalla tapaa pää kumarassa sadeviittojen alla piilossa, jotkut ohittavat meidät, me ohitamme jotkut, 1-3 kertaa päivän aikana. Buen caminoa ei huudella enää juuri kovinkaan innokkaasti. Välillä joku loikkaa häpeilevän näköisenä taksiin. Tätä toistetaan niin kauan kuin tullaan päivittäisen kävelyurakan päätöspisteeseen. Silloin yleensä paistaa aurinko ja linnut laulavat ja majoituksissa ihmetellään miksi nämä ihmisparat ovat niin ryytyneitä. 

Kun ollaan perillä, riisutaan kuraiset kamppeet ja levitellään ne kylmille pattereille ja toivotaan, että ne lämpenevät jossain vaiheessa. Yleensä ne sen tekevätkin. Espanjassa on muuten tasan yhtä patterialaatua,  vain yksikön leveys vaihtelee. 


Sitten kursaillaan sen suhteen kumpi menee ensin suihkuun. (olette varmaan jo huomanneet, että nämä fröökynät käyttävät vain yksityisiä majoituksia nykystellen) Kun suihkut on otettu, mennään tiiviisti kaikkien peittojen alle 2-4 tunniksi lämpenemään ja siestalle, maassa maan tavalla, you know. Nukutaan, roikutaan netissä ja odotetaan päivän länkkärin alkamista. Espanjassa yleinen tv-kanava melkein kaikkialla on Paramount Channel, joka esittää päivittäin vanhoja amerikkalaisia lännenelokuvia,  tai uskonnollisaiheisia spektaakkeleita. Tiedättehän ne, joissa naisilla on vaaleat 60-luvun tupeeratut kampaukset, meikit ja terävät rinnat? Kummassakin genressä. 

Olemme katsoneet monta elokuvaa, jonka myötä espanjantaitomme ovat runsaasti kehittyneet. John Waynekin puhui sujuvaa espanjaa tässä yhtenä iltana ja melkein näimme kuinka hänet nostettiin hevosen selkään. Kanavan mainostauot ovat kohtuuttoman tiheässä ja kestävät vähintään vartin. Tunnemme kaikki parfyymimainokset hyvin, niissä esiintyvät ainakin Gwyneth Palthrow, Cate Banchett, Andie McDowell ja Julia Roberts, jonka perää on huomattavasti photoshopattu. 


Kun kello tulee 19 menemme päivälliselle, yleensä majapaikan omaan ruokehtimoon. Syömme menu pereginon ja päälle hörppäämme kylmää vino tintoa. Kiireen vilkkaa palaamme huoneeseen, sillä saatamme ehtiä katsomaan elokuvan loppuvaiheen,  viimeisen tappelun tai Jumalan ilmestymisen, mikäli kyse oli uskonnollisesta elävästä kuvasta. Ainakin mainokset ehdimme vielä kertaalleen nähdä. Oikein hyvänä iltana osumme näkemään jakson Simpsoneita. Niissä Margen ääni on oikeanlainen espanjaksi, mutta muilla ei. Tämä vain tiedoksenne. 

Sitten käymme nukkumaan 9 tunniksi ja aamulla sama uudestaan. Miltä kuulostaa? Alkoiko tehdä mieli caminolle?  Tervetuloa vaan!


EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Scotty McCreery laulaa meille tämän kauniin vesisateisen päivän kunniaksi siitä millaisia epeleitä tytöt Amerikassa ovat. Ihan samanlaisia tytöt taitavat olla myös Suomessa, Espanjassakin. Voi olla, että tuossa vaiheessa Scottyn nuoruutta hänen ei tarvinut enää taistella tyttöjen huomiosta, kun voitto American Idolissa oli taskussa ja ura countryartistina hyvällä alulla. Mutta hänkin kohdannee kiemuroita ihmissuhteissaan, kuten kaikki muutkin.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

23. kävelypäivä Riego de Ambrosista Camponarayaan ja pikku karkumatka Villafranca del Bierzoon


Tänään olemme olleet sekä tottelevaisia peregrinoja, että hieman lintsanneet. Aamulla lähdimme pistämään Meindleja toisen eteen jo vartin yli seitsemän. Linnut lauloivat ja koirat haukkuivat, eikä ihme kyllä satanut, vaikka pilviin melkein taas ylettyi. Illalla olimme jo päättäneet, että jos maasto aamulla olisi märkää, menisimme tietä pitkin muulintappolaskun sijaan. Ensimmäisen polkuosuuden suoritimme ehjin nahoin,  mutta sen verran monia liukkaita ja märkiä paikkoja reitillä oli, että tien tullessa vastaan siirryimme suosiolla sille. Matkaa tuli noin kilometri lisää, mutta tien laskuprofiili oli juuri sopiva kävelyyn,  vauhti pysyi reippaana, muttei ottanut polviin. 



Ensimmäisen tauon pidimme noin viiden kilometrin jälkeen ja sitten jo satoikin vettä, kun aloimme lähestyä Ponferradaa. Lähestyimme kaupunkia kunnioittavan laajalla kaarella ja sade ehti vaihtua auringonpaisteeseen ennen kuin ehdimme kaupunkiin.

Pidimme Ponferradassa toisen tauon ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa.  Tällä kertaa poistuminen isohkosta kaupungista ei tapahtunut teollisuusalueiden kautta, vaan mukavien asuntoalueiden ja puistojen kautta. Niitä oli mukava katsella mennessään. Takinkin saattoi jo riisua, niin lämpimäksi sää äityi. 



Tavoitteena oli kävellä Camponarayaan ja olla siellä yötä. Oppaamme mukaan siellä oli vain yksi albergue ja niin herraskaisia meistä on tullut, että päivän 23 km kävelyurakan päätteeksi ajaa hurautimme vielä taksilla noin 15 km Villafranca del Bierzoon, jonne olisimme kävellen päätyneet huomenna. 


Huone mukavassa hotellissa, pyykinpesu ja -kuivaus kohtuuhinnalla, ammekylvyt ja iltapäiväunet sileissä lakanoita ovat tehneet olon mitä parhaimmaksi. Ei tarvitse olla jotain ongelmaa tai murhetta voidakseen helpottaa urakkaa, sen voi tehdä ihan huvikseenkin. Kävimme äsken päivällisellä ja olemme jaotelleet jäljellä olevan matkan jäljellä oleville päiville. Nyt ei enää ole tiedossa yli 22 km etappeja,  vaan kaikki jäävät sen alle. Se on vielä mukava päivämatka säästä riippumattakin. 


EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Camino on ollut  paljolti sitä, mitä kuvittelinkin, paitsi märempää. Kaikesta huolimatta voin sanoa, kuten Kenny Chesney: I'm Alive (and well). 

torstai 21. huhtikuuta 2016

22. kävelypäivä Rabanal del Caminosta Riego de Ambrosiin 20 km


Yöllä satoi ihan mahdottomasti, mutta kun heräilimme vähän ennen seitsemää, sade oli lakannut, maasto oli tietysti hyvin märkä. Aavistelimme, etteivät kenkämme näkisi kuivaa päivää tänäänkään. Ihmeen hyvin ne ovat kyllä kestäneet, vaikkei ole ollut rasvaa lisättäväksi, eikä kenkiä ole oikein päässyt puhdistamaankaan. Kotona kengille pitää kyllä tehdä hellä pedikyyri ja päästää ne hieman lepäämään. En usko, että Meindlit yhdestä caminosta ovat vielä moksiskaan. Nauhatkaan eivät näytä kulumisen merkkejä. 

Tänään oli siis tiedossa nousua pariin otteeseen, niiden välissä Rautaristin ohitus ja sitten laskua monta kilometriä. Jotenkin profiilikuvat etapeista eivät näytä enää niin pelottavilta, eivätkä nousut mahdottomilta,  kun matka on taittunut  so to speak finaaliin, sanoi lennonjohtaja. Eikä päivän nousu paha ollutkaan, etenkin kun ymmärsimme osan matkaa mennä tien kautta. Polku oli suurelta osin tänään sateiden jälkeen, niiden välissä ja aikana hyvin kurainen, märkä ja isojen lätäkköjen vallassa. Tie ja hieman lisää matkaa oli järkiratkaisu. Silloin se onnistuukin, kun tie menee ihan vieressä, mutta välillä niin ei ole ja kun polkua on lähtenyt tuntuu työläältä palata tielle ja sitten löytää takaisin reitille. 

Saavuimme Rautaristin kohdalle noin kymmenen aikaan ja jätin sinne jotain, vaikken muistanutkaan ottaa kotoa kiveä jätettäväksi. En myöskään ole tuntenut, että minulla olisi murheita tai vaikeuksia elämässäni, joita matkalla pohdittuani voisin jättää ristillä taakseni. Jos jotain olen tullut ymmärtämään tällä matkalla niin sen, että minulla on asiat todella hyvin. 



Laskuosuuttakin tulimme aika pitkästi tietä pitkin, se sai minut päättämään, että seuraavat maastokengät saavat olla puoli numeroa suuremmat. Onneksi eivät kuitenkaan varpaiden kynnet alkaneet liikaa tökkiä kenkien kärkiin. Kävellessä alamäki ei useinkaan ole mikään suuri helpotus, vaan voi olla nousuakin hankalampi. Onneksi polvenikin ovat toimineet oikein hyvin, mutta pitkän laskun jälkeen kyllä tietää kävelleensä. 

Tänään ohitimme toisen vähän merkillisemmän taukopaikan, jonka nimi on Manjarin. Sitä pitää yksi mies, hän on muutoin hylätyn kylän ainoa asukas. Jokseenkin ryysyrantamaisen vaikutelman antava donativo-perusteinen paikka tarjoaa oppaamme mukaan perustason palvelut, 35 patjapaikkaa, ulkohuussin ja jonkun verran aurinkokennoilla lämmitettyä kaivovettä. Yhteinen ateria kuuluu asiaan ja runsaasti peregrinoperhemeininkiä,  joka ei kuulosta ihan minun jutultani. Ohitimme paikan ja huomasimme siellä asuvan myös kiltin näköisen koiran ja monta kissaa.



Puolilta päivin olimme laskeutuneet sen verran, että Acebo-niminen kylä viimein tuli vastaan. Siellä oli useita majoituksia ja baareja,  joista yhdessä pidimme hyvän tauon. Sade oli juuri alkamassa, oli mukava mennä sisälle lämpimään baariin, oikein takkatulen ääreen, juoda kuumaa kahvia ja syödä paahdettua pekonitäytteistä leipää. Emme olisI halunneet lähteä sieltä ulos sateeseen,  mutta matkaa oli vielä taitettavana vielä 3,4 km. 


Tulimme perille vähän ennen kahta ja saimme huoneen pensionista, jonne sisareni oli lähettänyt rinkkansa. Tästä paikasta on kyllä reissun hienoimmat maisemat. Iltapäivän olemme levänneet peittojen alla tavallista palelua torjuen. Kohta etsimme baarin, jossa voin julkaista päivän postauksen, pensionin netti toimii hyvin kehnosti. Ruokaakin pitäisi taas saada, sekin kuulema onnistuu kylässä, joka jää suoraan tämän pensionin alapuolelle rinteeseen. 


Huomenna matkaa on tiedossa noin 22,3 km ja tarkoitus on päätyä Camponarayaan. Aluksi reitti on vielä jyrkänpuoleista laskeutumista ja sitten tasaisempaa, kuljemme myös suurehkon Ponferradan kaupungin läpi.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Toby Keith on saanut ennenkin tilaisuuden esiintyä CampaCaminossa, vaikkei hän niin kovin tunnettu artisti olekaan Suomessa, jos vertaa vaikka Jari Sillanpäähän tai Antti Tuiskuun. Siksipä on hyvä antaa hänelle vielä tilaisuus vakuuttaa, että kyllä Made In America on hyvä juttu.