lauantai 21. helmikuuta 2015

Vähän venähti


Olin tällä viikolla ensimmäistä kertaa työterveystarkastuksessa, joka on lakisääteinen yötyötä tekeville. Ammattiini liittyy muutenkin jatkuvaa terveydentilan seurantaa ja tuntuu, että juuri kun vuotuisen syynäyksen saa valmiiksi, seuraava jo on ovella. Nyt hommaan yhdistettiin vielä tämä yötyöaspekti ja vietin viikon aurinkoisen päivän Terveystalon odotushuoneissa. Muuten sain terveen paperit, mutta rokotuskortilleni hieman kohoteltiin kulmia, sillä jäykkäkouristussuojani oli vaatimattomat 14 vuotta vanha. 

Tulin siinä itsekin ajatelleeksi, että caminon lähestyessä (pian alkaa olla enää vuosi lähtöön) olisi viisasta hankkia asialliset rokotukset. Eilen kävin työterveyshoitajan luona piikillä, sain rokotukset jäykkäkouristusta ja hepatiitti A:ta vastaan. Ensimainitun jopa kustansi työnantaja, jälkimmäisen maksoin itse. Otan tehostepiikin vuoden kuluttua, joten suoja A-tyypin hepatiittia vastaan on sitten sekin kunnossa. 

Oli hieman noloa kyllä myöntää, ettei ole ajatellut näitä asioita ollenkaan moneen vuoteen. Minun on varmaan syytä vielä ottaa parempaa selkoa, vaatiiko rokotussuojani lisätoimia. Mikäli caminon käyneillä on tähän asiaan vinkkejä, otan niitä enemmän kuin mielelläni vastaan.

Eilen minun oli tarkoitus kävellä kotiin kaupungista rokotusoperaation jälkeen ja melkein sen teinkin, tai ainakin kolmasosan verran. Kävelytiet ovat juuri romahtaneen talven takia jäisiä ja liukkaita. Tosin se ei ollut ongelma, liukuesteet maastureissani saivat askeleen kyllä varmaksi. Ei välillä kiivastunut vesisadekaan haitannut, sillä varusteeni ovat kunnossa. Vanha kunnon laiskuus ja ajatus siitä, että myöhemmin kauppareissulla olisi ruuhkaa, saivat minut loikkaamaan bussiin kesken kaiken. Sattumalta  Abiturientti aka Uunituore Aikunen sattui olemaan samassa bussissa matkalla kotiin, eikä hän pahastunut vaikka huomioliivein koristeltu punakkanaamainen äiti istahti viereen. Hän on niin kovin joviaali nuorimies. Niinpä eilinen kävelyretki jäi 5,5 km mittaiseksi. 

perjantai 13. helmikuuta 2015

Espanjaa taapertajalle


Ostin eilen espanjankurssin äänikirjana ja nyt ovat kieliongelmat ratkaistut. Kun lähden keväällä 2016 kävelemään caminoa sisareni kanssa, hän tulee hämmästymään, kuinka täydellistä espanjaa pikkusisko puhukaan! Tämä on vielä savolainen projekti, aloittamista vaille valmis, mutta pieni unelmointi sallittakoon. 

En enää muista, kuinka uutta kieltä aletaan oppia. Aloin opiskella saksaa lukion ensimmäisellä luokalla ja siitä on todenpuhuakseni enemmän kuin muutama vuosi, siitä on 33 vuotta. Vielä kauemman aikaa on siitä, kun aloitin englannin opiskelun. Silloin elimme Where's the cat?- aikakautta. Pitempään elämästä nauttineet tietävät, mitä se tarkoittaa. Hello hello hello, voi miten psykedeelistä kieliopetusta! Kokonainen sukupolvi oppi sanomaan, että the cat is in the moon, vaikka olisi pitänyt sanoa on the moon.

Stan ja Dud lainakuvassa
Lapsena näin kavereideni kotona hienoja tekosamettipintaisia kielikurssisalkkuja, joissa oli koloset c-kaseteille ja oppivihkoselle. Heidän äitinsä (harvemmin isänsä) opettelivat näistä ylellisistä seteistä italiaa ja ranskaa, mutten tiedä kuinka hyviä oppimistuloksia heillä oli. Joskus vielä näkee salkkuja kirppareilla, mutta myynti ei taida olla kovin kiivasta. 

Minä en ole opiskellut  kieliä kuin koulumuotoisesti, kiltisti oppitunnilla opettajan esimerkkiä toistellen, tai ajoittain katkeilevaa magnetofoninauhaa kuunnellen. Niinpä en nyt osaa sanoa kuinka minun tässä missiossani käy. En ole vielä ääninäytettä enempää kuunnellut ostostani ja itseni tuntien siirrän aloitustakin tuonnemmas, sillä turhahan tässä on liian aikaisin mitään opetella, ettei vain pääse unohtumaan ennen varsinaista tarvetta.

Pitää etsiä entistä syrjäisempiä kävelyreittejä, että kehtaan ääneen toistaa äänikirjan esimerkkilauseita. Raportoin tuonnempana, miten kieliopintoni edistyvät. Äänikirjan pituus on 4h 30 min, joten eihän siinä kauan nokka tuhise. Hyvä itseluottamus on yksi hyveistäni.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Dagen efter


Tänään on dagen efter. Ei siinä tavanomaisessa mielessä, vaan kahdessa muussa. Pääsin juuri viimeisestä tämän setin yövuorosta ja olen tavanomaisessa yövuorohypessä, mihin ei missään nimessä kuulu mitään tyynyjä tai peittoja, vaan maanista hereilläoloa kunnes välikuolo korjaa joskus kuuden aikaan illalla. En oikeastaan haluakaan muuttaa tätä vuosikausien vuorotyön minuun tekemää rytmivirhettä. Näin on hyvä. Parasta tässä olotilassa on se, että nyt ovat edessä pitkät vapaat.

Toinen syy dagen efteriin on se, että tein eilen yövuorojen välissä ensimmäisen kunnollisen kävelylenkin pitkään aikaan. Sain rikottua 400 kilometrin rajan, sen joka on roikkunut rikkomatta jo monta viikkoa, oikeastaan kuukautta. Loka- ja marrakuussa kävelin jo/vielä kepoisasti työmatkan kumpaankin suuntaan, jolloin kilometrejä kertyi 18-20 päivässä riippuen reitin valinnasta. Välissä ollut työvuoro tietysti helpotti urakkaa jakaen sen kahteen osaan, enkä saanut lihaksia pahasti jumiin tai rakkoja varpaisiin. Sitten tulivat syksyn pimeimmät viikot, joita seurasi tolkuton lumentulo. Aloin jänistää työmatkan osuutta, jossa vilkkaahko maantie muodostui jatkuvan lumisateen ja jäätymisen takia kelkkarataa muistuttavaksi kouruksi. Kulkuaikanani aamuisin tietä ajavat maitorekat ja iltasella jatkuva letka työmatkalaisia, joten hylkäsin työmatkakävelyn toistaiseksi. 

Nyt alkaa olla valoisaa aikaa jo mukavasti, muutamaan noin 25 erilaisesta työvuorostani pääsisi jo ainakin toiseen suuntaan valoisalla. Kunhan tuo tie tuosta petraantuu, alkaa työmatkakävelykin uudelleen. Eilen kuitenkin kävelin kevyenliikenteenväyliä kaupungista kotiin. Tein ensimmäisen matkan viime syksynä ja käytin silloin kävelyyn aikaa vähän alle kolme tuntia ja kävelysovelluksen oltua tuolloin sekaisin, mittailin matkaa ulkoilukartasta olleen noin 13,5 km. 

Tällä kertaa tavoitteeni oli kävellä pitempää reittiä, joita olikin valittavaksi asti. Ajoimme Opiskelijan kanssa kaupunkiin yliopiston Jyväsjärven rannassa olevaan toimipisteeseen, poika meni luennoilleen autonavain taskussaan ja minä viritin appsit kuntoon ja lähdin kotia kohti. Olin laittanut kenkiini syksyllä ostamani irrotettavat liukuesteet ja ne olivatkin kyllä tarpeen monessa kohtaa reittiä. 

Ensimmäiset, keskustassa kulkemani kilometrit tuntuivat kuin tanssilta, ihana aurinkoinen päivä, mukava sivumyötäinen tuuli ja tuntui, kuin olisin luotu taapertamaan kauas horisonttiin. Tuomiojärven rantaa kulkevan Matti Korpilahden polun varsi näytti vallan erilaiselta kuin syyskuisena, tuolloinkin tuulisena päivänä. Palokkaan asti askel oli kevyt, tuossa vaiheessa kilometrejä oli vasta noin 8. Ohitin marketit ja ABC:n ja jatkoin Palokan puoleista pienempää tietä kohti kotikylää.  Ilmassa oli selvästi keväistä tuntua, mutta kun kilometrejä oli kertynyt noin 13, alkoi askel painaa. Olen kävellyt ja pyöräillyt saman osuuden toiseen suuntaan ja se on selvästi laskuvoittoinen niin päin. Nyt tuntui suorastaan pientä puuskutusta, kun pistin Meindlia toisen eteen. 

Kuuntelin muuten nyt ensimmäistä kertaa pitemmän pätkän äänikirjaa kävellessäni, sillä osuus oli vähäliikenteinen, eikä kuulemisvaikeuksia ollut. Minulla on kuuntelussa kirja nimeltä Vilpittömästi sinun (Pekka Hiltunen). Vasta kolmen tunnin kohdalla aloin varsinaisesti kiinnostua tästä kirjasta. Jos liikennettä on paljon, viihdykkeeksi sopii paremmin Spotify-soittolistani, jonka nimi on kävelycountryt. Osaan kappaleet ulkoa, joten ei haittaa vaikken kuule ihan kaikkea. 

Viimeiset kilometrit lähikoululta kotiin olivat kyllä jo melkoista tuskaa. Vauhtini hiipui ja oikean jalan pikkuvarpaassa tuntui hiertymää. Niin vain laahustin kotiin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Olin kotipihassa hivenen tutisevana ja väsyneenä 3h 40 min käveltyäni siinä ajassa 18,6 km. Se oli luultavasti pisin yhtäsoittoa kävelemäni matka ja hellin ajatusta, että yövuoroväsymyksellä oli jonkunlainen osa, suurempi kuin syksyllä keräämäni kunnon hiipumisella. Mutta perille pääsin ja ainoa vamma oli messevä vesikello pikkuvarpaassa, vain vähän varvasta itseään pienempi. Varusteet toimivat hyvin, en liukastellut ja takin tuuletus toimi.

Vitsikästä oli se, että olin juuri asettunut sohvalle suihkun jälkeen ja latasin kävelyreittiäni iPadille, kun Opiskelija tuli kotiin. Hänen iltainen opintotapaamisensa oli siirtynyt ja ehdin niin ollen juuri ja juuri kotiin ennen häntä, vaikka olimme eronneet oppilaitoksen pihassa neljä tuntia aikaisemmin! Järkisyillä järjestelyämme ei kannata yrittääkään selittää.

Tänä aamuna pelkäsin olevani jumissa, etenkin pohkeitten osalta, mutta ilmeisesti vanha sohvaperuna ei tunne lihasjumeja edelleenkään. En nimittäin taaskaan saanut aikaiseksi venytellä, vaikka aina on pyhä aikomukseni. Kumpa ymmärtäisin, miksi se on niin vastenmielistä. En siis olekaan pahassa dagen efterissä, vaan oikein hyvässä. Sen kyllä myönnän, etten ole notkeimmillani juuri nyt, jonkunlaista tönkköyttä on havaittavissa ja nilkoissa väsymyksen tunnetta. 

Otsikkoa mukailemaan liitän tähän googlailuni tuloksen, kappaleen jota pidetään dagen efter-kappaleiden ykkösenä. Johnny Cashia voi muutenkin kuunnella milloin vain, on muuten ainoa countryartisti, jota Uunituore Aikuinen ja Opiskelijakin kuuntelevat silmiään pyörittelemättä. 


perjantai 6. helmikuuta 2015

Matkalukemista


Blogikaverini Allu suositteli minulle luettavaksi saksalaisen koomikon Hape Kerkelingin kirjaa hänen camino-kokemuksestaan. Koska vinkki oli tarjottu aivan Amazon-linkkiä myöten, siinä kävi tavanomaiset. Minuuttia myöhemmin olin tilannut kirjan ja tällä viikolla se saapui luettavakseni. En ole ehtinyt vielä alkua pidemmälle, mutta kirja vaikuttaa lupaavalta. Kerkeling on minulle aivan vieras kuuluisuus, sillä en tunne Saksan kulttuuria juuri lainkaan. Mutten anna sen häiritä.

Oma kävelyni on edelleen taukovaiheessa. Valoisuutta alkaa jo riittää, joten mikään tekosyy ei kohta kelpaa enää edes itselleni. Kun vielä tuo yksi pätkä työmatkasta hieman helpottuu tiekelin puolesta, aloitan taas päivittäisen työmatkakävelyn.