lauantai 27. joulukuuta 2014

Talvikävelyllä


Keski-Suomessakin on nyt oikea talvi, lunta on sen verran, että pääsee kehumaan ja pakkastakin muutamia asteita, huomenissa kenties paljon enemmänkin. Lomailuni on saanut minut veltostumaan sen verran, ettei päivittäisiä kävelyretkiä ole tullut tehtyä, mutta tänään olimme Kammenpyörittäjän kanssa reilun tunnin mittaisella kuljeskelulla lähimaisemissa. Aktiivisuusrannekkeeni oli sitä mieltä, että kävelimme 6 km, mutta veikkaan matkan olleen noin 5 km. Uudet säärystimeni pitivät lumen pois kengistäni ja SealSkinz-sukat varpaat lämpiminä. Hankin vastikään lapaset, joissa on fleecevuori ja ohutta toppatakkikangasta päällinen ja ne olivat aivan liian kuumat heti alusta asti. Ne sopivat kauppareissuille tai muille vähäliikkuvaisille ulkoiluille. 


Kuljeskelimme lähipeltojen reunoja ja muistelimme millaista seutu oli siihen aikaan, kun me tänne muutimme. Metsäsaarekkeita oli paljon enemmän ja siellä asusteli lehtopöllöjä, nyt peltojen reunoilla on uusia omakotitaloja ja teitä. Vain yksi koiranulkoiluttaja tuli vastaamme, emmekä nähneet paljonkaan lintuja, muutaman närhen ja keltasirkun. Tuoreessa lumipinnassa oli jäniksenjälkiä nähtävillä, muttei muuta kiinnostavaa.


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Muutin minkä päätin

upouudet sisarukset
Kirjoitin muutamia viikkoja sitten siitä, tulenko kävelemään caminon yksin vai jonkun toisen kanssa. Jollakin toisella tarkoitin lähinnä Kammenpyörittäjää, joka onkin jo ilmaissut, ettei häntä napostele ajatus tallustaa halki pohjoisen Espanjan, kun kaksipyöräisetkin on keksitty. Oikein hyvä perustelu, enkä ole asiasta millänikään. Olinkin niin ollen tullut jo siihen tulokseen, että kävelisin caminon yksin, se olisi jopa hyväksi minulle. Kun aikani asiaa pyörittelin, olinkin jo vahvasti sitä mieltä, että minun ehdottomasti tulee tehdä tämä asia elämässäni yksin. 

Päätökset on tehty pyörrettäväksi ja nyt olen pyörtänyt päätökseni. Minulla on isosisko, jonka kanssa olemme olleet aikuisiällä melko vähän tekemisissä. Ja kun ajattelee tarkemmin, niin emme ikäeron vuoksi olleet lapsinakaan tyypillinen paita&peppu-parivaljakko. Taisin olla se ärsyttävä perässäjuokseva räkänokka pikkusisko, jonka kannoilta karistamiseen käytettiin keino jos toinenkin. Kun pääsimme lapsuuden ohi aikuisuuden puolelle, asuimmekin jo kaukana toisistamme, kuten edelleenkin. Meillä ei ole sillä tapaa läheiset välit, että tietäisimme kaiken toisistamme, mutta emme kuitenkaan jostain kumman syystä tunnu vierailtakaan toisillemme, ainakaan minun mielestäni. 

Minä en ole koskaan ollut puhelimessa jutustelija, en vapaa-ajalla soita yhtäkään puhelua, ellei ole jotain tähdellistä asiaa, joka pitää heti selvittää. Ei taida olla sisarenikaan, pidämme yhteyttä silloin tällöin tekstarein ja tapaamme harvakseltaan, lähinnä juhlien yhteydessä. Tällä viikolla sisareni kysyi minulta neuvoa erääseen asiaan, taisi muuten olla ensimmäinen kerta, että minä ylipäätään saatoin antaa hänelle jonkun neuvon. Siitä ajauduimme vaihtamaan kuulumisia ja camino-suunnitelmani nousi esille. 

Yhtäkkiä minulle iski jännä tunne, halusin kysyä lähtisikö hän minun kanssani kävelemään Pyhän Jaakobin tien. En tiedä oliko hän ällikällä lyöty, vai mikä hänen reaktionsa oli, mutta kohta hän vastasi, että kyllä hän lähtee! Olen vieläkin vähän hämmentynyt siitä, miten mukavalta ajatus tuntuu ja merkillisellä tavalla luonnolliselta. 

Sisarussuhteissa on jotain erityistä. Vaikka emme näe usein toisiamme, emme juttele kaiken aikaa, emme ole aikuisiällä koskaan riidelleet (en ainakaan muista), olemme kuitenkin jotenkin erityisen tuttuja toisillemme. Hänen kanssaan voin hyvin kuvitella käveleväni rinnakkain satoja kilometrejä, jutellen tai vaiti. Ei tarvitsisi olla vieraskoreaa ja voisi vaikka sanoa, että kävellään tänään eri matkaa, nähdään illalla, tai huomenna. 

Valmiina lähtöön!
Sisareni lupasi kirjoittaa myöhemmin CampaCaminoon vieraskynäpostauksen siitä, millaisia ajatuksia caminon toteuttaminen pikkusiskon kanssa on herättänyt. 

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Tyhmästä päästä kärsii koko lompakko

että semmoinen tapaus
Tänään on ollut yksi niitä päiviä, jolloin ei olisi kannattanut nousta vuoteesta lainkaan, ei ainakaan ennen kuin on ihan pakko. Ei olisi kannattanut yrittää yhdistää päivän menoja, eikä hövelisti tarjota kyytiä kenellekään. Olisi kannattanut olla samaa mieltä itsensä kanssa siitä, ettei lenkille lähdetä autolla ja kävellä voi tässä kodin lähettyvilläkin. 

Minä kuitenkin puin aamusta varhain ulkoilureleet päälleni, kokosin heijastusvärmeet mukaani ja tarjosin perheen opiskelijalle kyytiä keskustaan. Heittäisin hänet ensin koululle, sitten ajaisin Jyväsjärven rantaan ja kävelisin järven ympäri oikein päin, kun viimeksi kävelin väärin päin ja nipistin matkastakin hieman. Kävelyn jälkeen kävisin ruokakaupoissa, niin ettei minun illalla tarvisi enää lähteä kaupoille. Hieno suunnitelma, hyvä sää ja parempi mieli. 

Kun viritin itseäni satamassa kävelykuntoon, eli puin ylle huomioliiviä, aukaisin puhelimen musiikki- ja kävelysovelluksia, tein tapani mukaan montaa asiaa yhtäaikaa, koska olen siinä niin hyvä, simultaanikapasiteetti, you know. Laitoin kuulokkeita päähän, tungin autonavaimia hihassa olevaan taskuun ja unohdin, että kuulokkeet olivat jo sekä päässäni, että kiinni auton katolla olevassa puhelimessa. Niinhän siinä kävi, että uskollinen omenaiseni putosi maahan, vieläpä suojakuori auki ja saatoin kuulla, kuinka Jyväsjärven ympäri kaikui kymmenille säröille paukahtavan lasin vaikerrus. Ainakin siltä se tuntui. Hyvä, etten hätäpäissäni vielä astunut päälle, se nyt olisi ollut vain kirsikka katastrofin katolla. 

Meni fiilikset, ei paljon innostanut suunnittelemani kävelyreitti, sääkin tuntui muuttuvan entistä rumemmaksi. Oli niin aikainen aamu, etteivät kaupatkaan olleet vielä auki. Kävelin vain pienen lenkin, vaivaiset viisi kilometriä myöhemmin olin jälleen autolla, eikä mieleni ollut sanottavasti iloisempi. 

Vakavasti loukkaantunut puhelimeni oli jo vanhuuseläkkeen partaalla, sen akku ei juuri kestänyt muutamaa tuntia enempää, eikä suostunut joihinkin kaipailemiini appseihin. Niinpä menin sinne, missä nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa ja ostin uuden iLuurin. Siinä kärsivällisyyttäni venytettiin äärimmilleen, juuri avattuun liikkeeseen ehti minun edelleni kaksi asiakasta, joiden palvelemiseen kahdelta työntekijältä meni 45 minuuttia. Miksei minulla koskaan mene missään asioidessani viittä minuuttia kauempaa? Miksei minun taakseni tule yhtään muuta jonottajaa? Tietysti jokaisella on oikeus asioida niin kauan, kuin asiaa riittää. Saatoin huokailla aavistuksen äänekkäästi. 

Nyt on jo iltapäivä, uusi puhelin on saatettu siihen kuntoon, että sillä voi soittaa, niin puheluita, kuin kävelycountryakin. Ketutuksen määrä on asettumassa vakiotasolle. Huomenna teen uuden yrityksen kävellä reipas, pitkänpuoleisen lenkki, mutten lähde autolla pihasta sitä varten, lähden omasta pihasta omin jaloin. 

Sen kuitenkin opin  jo lokakuisesta tietokoneeni kosahduksesta, että olin laittanut puhelimesta talteen kaikki tärkeät asiat. Minun ei tarvinnut aloittaa ensin palauttamalla sataa salasanaa tai miettimällä, keitäs yhteystiedoissani mahtoikaan olla. 

Katselin tuossa jo millaisia camino-appeja on tarjolla ja onhan niitä, pitää tutkia tarkemmin, millaisen lataisin uuteen puhelimeeni, johon ostin heti suojakuoren ja erillissuojan vielä näyttöönkin. Lisävakuutusta en sentään ottanut, sillä eihän nyt moista vahinkoa voi sattua kahta kertaa. Eihän? 

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Nyt saa tulla vettä, räntää ja lunta!

Onhan minulla tulevaisuutta mallimaailmassa?
Enpä olisi arvannut, miten paljon varusteita tarvitsen kävelemiseen. Parin kuukauden ikäinen innostukseni on saanut minut ostamaan jo monenmonta vaatetta ja varustetta. Olen kyllä ostanut ne sitä silmälläpitäen, että voisin käyttää niitä pitkään ja hartaasti, olen myös onnistunut hankkimaan monta varustetta hyvästä alennusmyynnistä. Viimeisimpiä ostoksiani ovat säärystimet, sillä pari kävelylenkkiä vesisateessa tai sohjoisella tiellä vakuuttivat minut siitä, ettei näin voi jatkua. Siis en voi kastella housujani polvia myöten ja samalla uittaa kenkiäni ylenmäärin, vaikka ne ovatkin tulossa melko hyvään kuntoon kiitos ahkeran mehiläisvahauksen. 

Katselin säärystimiä eri nettikaupoista ja kotimaisesta kaupastakin olisivat Vaude-merkkiset löytyneet. Värillähän ei ole väliä, kunhan se on punainen, joten jätin musta-harmaat ostamatta kyseisestä kaupasta, sillä Saksan Amazonilta löysin puna-mustat, jotka olivat heti kivemman näköiset. Hintaa tuli postimaksujen kanssa muutama euro enemmän, kuin kotimaisesta kaupasta, noin 45 euroa.

Säärystimet ovat kokoa M, sillä arvelin vaelluskenkieni olevan sen verran kookkaat, ettei kannata ottaa pienintä kokoa. Ei tuo liian suuri koko olekaan ja Kammenpyörittäjäkin voi lainata niitä retkiluisteluun tai lumikenkäilyyn. Säärystimissä on heijastimet, tiivis vetoketjukiinnitys ja sen suojana vielä tarraläppä. Suoja kiinnitetään kengän alta menevällä säädettävällä remmillä ja pienellä koukulla nauhoituksen päältä. Yläosan nauhakujasta säärystin kiristetään sopivalle kireydelle. Pidän säärystimien ulkonäöstä, huomenissa pääsen kokeilemaan niitä tositoimissa, sillä meilläkin on hieman lunta ja mahdollisesti ensi yönä tulee vähän lisää. Lämpötila mennee huomenna plussan puolelle, joten loskaakin voi olla tiedossa! Palaan käyttökokemuksiin, kun niitä tulee. 

left & right
Tällä viikolla olen kävellyt minuksi paljon, viitenä päivänä yhteensä 63 km. Valoisaa aikaa on enää vähän yli kuusi tuntia (ja päivä tästä vielä neljän viikon ajan lyhenee), joten työmatkoista suurin osa menee pimeässä tai ainakin hämärässä. Walkmeteriä tutkiessa huomaa, mikä kohta reitistä on hankalin, kotoa lähtiessä toiseen kilometriin menee aina muutama minuutti muita enemmän aikaa, sillä pimeässä joudun väistämään tien reunasta ojan puolelle autoilijoiden häikäistessä minua ja ollessani muutamia sekunteja näkemättä tietä edessäni. Työmatkaan kuluvaksi ajaksi lyhintä tietä on vakiintunut 1 h 35 minuuttia ja sen lisäksi varaan puoli tuntia suihkussa käymiseen ja pukeutumiseen. Vähempikin riittäisi, mutten pidä kiireen tunnusta ja olen mielelläni työvuorossa hyvissä ajoin. Jos kävelen työmatkan molempiin suuntiin, käytän aikaa 3h 30 min työvuoron mitan päälle, kun autoillessa matkoihin menee kellonajasta riippuen 20-30 minuuttia edes takaisin. Eihän tässä kävelemisessä ajankäytöllisesti ole mitään järkeä, mutta minulla ei ole tällä haavaa useinkaan mitään kiireellistä tekemistä työvuoron jälkeen ja aamuisin herään jokatapauksessa aikaisin ja usein liian aikaisin. Niinpä kävelyyn käyttämäni aika on pois ainoastaan sohvalla makoilusta, eikä se liene kovin paha asia. 

Minnan innostamana olen tutustunut viime päivinä äänikirjojen maailmaan kävellessäni. Kuuntelen useimmiten musiikkia, mutta ajattelin kokeilla myös äänikirjaa. Olen kuunnellut niitä paljonkin autoillessani, mutta silloin CD-levyiltä, joita muutamia vuosia sitten ostin eri paikoista. Nyt olen opetellut käyttämään Elisa-kirjaa ja olen ilokseni osannut ladata ohjelman iPuhelimeeni ja iPadiini ja vahingossa myös tietokoneeseeni. Ehkä myös jonnekin muualle. Olen ostanut pari e-kirjaa luettavaksi iPadilta (puhelimen näyttö on siihen minusta auttamatta liian pieni) ja yhden äänikirjan. Toistaiseksi en ole kovin vielä innostunut kuuntelemaan luettua tekstiä kävellessäni, sillä liikenteen melu on usein sen verran kova, että minun täytyisi pitää äänenvoimakkuutta niin suurella, ettei se hiljaisempina tuokioina ole mukavaa ja puhelin on taskussani, joten äänenvoimakkuuden säätäminen ei ole kätevää. Musiikissa ei niin haittaa, jos hetken aikaa ei kuulekaan loistavia lyriikoita tarkasti, mutta kirjan juonelle se tekee pahaa. Minulla on kyllä hyvät KOSSin kuulokkeet, joten niistä se ei varsinaisesti ole kiinni. Ostamani kirjakaan ei sitten ihan kauheasti sytyttänyt, joten sekin voi olla syynä, etten toistaiseksi ole suuresti innostunut kirjojen kuuntelemisesta kävellessäni. Kuuntelisin mielelläni vaikka Jane Austenia Juliet Stevensonin lukemana tai Jeremy Ironsin lukemaa Mennyttä maailmaa. Ne minulla löytyy CD-levyinä, mutten taida viitsiä enää alkaa askaroida niitä levyiltä iTunesin kautta puhelimeen.

Oikein hyvän äänikirjan löytymistä odotellessani suosittelen kävelymusiikiksi tätä Alan Jacksonin kappaletta Country Boy. Se sopii tähän marraskuuhun kuin viikset nenän alle, vaikka lyriikasta tuleekin hieman vaikeahko olo. Alan kyllä vakuuttaa, ettei ole stalker, mutta mistäpä sen tietää, en taitaisi mennä kyytiinsä. Ei hän kyllä taitaisi pyytääkään. 

tiistai 18. marraskuuta 2014

300 km

tämän talven ensimmäiset jäälyhdyt
Tänään rikkoutui kolmen satasen raja kilometritehtaassani. Eilinen aamulenkki jätti vajaan 10 km:n uupelon, jonka täytin tänään aamupäivällä kävelyn ja bussimatkan yhdistelmällä, sillä minulla oli hieman aika kortilla työvuoron vuoksi. Voin kyllä kerta kaikkiaan sanoa, että nyt on aikoihin eletty, kun yövuorojen välissä minä (kaikkien sohvaperunoiden matriarkka) lähden kävelemään kotoa kohti keskustaa saadakseni 300 kilometrin rajan rikki. Takaisin tulin bussilla toista reittiä, ettei minun tarvinut kävellä keljua osuutta tienposkessa, jossa ei ole kevyenliikenteen väylää. 

Kävelin jo viime viikolla koereitin meiltä Palokkaan päin, ensin tunnin sinne päin ja sitten tunnin takaisin. Olin ihan varma, että velttoilin paluumatkalla, olin jo uitettu koirakin siinä vaiheessa. Ehkä juuri sade sai minut laittamaan Meindlia toisen eteen rivakkaa tahtia, sillä paluumatkaan menikin vain 58 minuuttia. Tänään jatkoin samaa tietä eteenpäin ja kahdessa tunnissa olin Kirrissä markettien pihassa. Paikoitellen kävelytie oli liukas, minun germaanikaupan liukuesteeni olivat kotona nätisti paketissa. Minulla oli vartti aikaa ennen kuin bussi menisi sopivasti ohitse kotia kohti, joten piipahdin marketin aulassa. Unohdin laittaa Walkmeterin paussille ja sehän menikin siitä sekaisin ja arveli minun kävelleen sisätiloissa 2,7 km viidessä minuutissa. En muista, että niin olisi käynyt, joten vähensin nämä höperrykset pois tilastoistani. 

Pirtsakaksi kävelymusiikiksi ehdotan tänään Toby Keithin kappaletta Drinks After Work. Minusta olisi joskus kiva käydä lasillisilla töiden jälkeen, muttei se oikein passaa, kun töitä tehdään täällä syrjässä ja ollaan autolla liikkeellä ja kotiin on kiire ja kaikkea muuta. Mutta jos voisi, olisi joskus kiva käydä drinkillä töiden jälkeen. Ehkä enemmän britti- kuin jenkkityyliin kuitenkin. Vähän sillälailla kuin Emmerdalessa. 

maanantai 17. marraskuuta 2014

Aamukävelyllä

kohinaa Jyväsjärvellä
Pari viime viikkoa on mennyt varsin vähin kävelyin. Syynä ei kerrankin ole laiskuus, vaan kiire. Työvuorot, työmatkat ja vapaa-ajan reissut ovat pitäneet Meindlini eteisessä enemmän kuin olisin halunnut. Enää ei voi laskea sen varaan, että ehtisi kävellä valoisaan aikaan mistään työvuorosta kotiin, pariin vuoroon pääsee valoisassa, mutta kotimatka on sitten pilkkopimeää. Talvipäivän seisaukseen on enää tasan viisi viikkoa ja sitten alkaa taas päivän pidentyä, mitä odotan innokkaammin kuin koskaan.

Lunta ei meidän korkeuksillamme ole nyt ollenkaan, pieni satanut lumimäärä on sulanut pois ja maa on musta, yhä lisäten pimeyttä. Yleensä pidän kyllä lumesta, mutta nyt toivoisin vaikka kokonaan lumetonta talvea (tiedän, etteivät tuttumme kaupungin eteläreunalla pidä tästä), jolloin liukkaus ei olisi niin suuri ongelma. Olen katsellut kenkiini liukuesteitä ja sattumoisin germaanimarket myi tänään kenkien pohjiin puettavia liukuesteitä. Kävin aamulenkkini päätteeksi ostamassa muutaman parin kokeiluun edulliseen hintaan.

Aamulenkkini sijoittui tällä kertaa Jyväsjärven ympäri, melkein täyden rinkulan, nipistin vain pienen päätyosan Alban päästä, sillä minusta on niin kiva kävellä kaunista siltaa järven ylitse yliopiston rakennusten vieritse. Lähtö- ja maalipaikkani sijaitsi volkkarikaupan pihassa, sillä jätin autoni sinne määräaikaishuoltoon ja käytin reilun kolmetuntisen odottelun kävelyyn. Sää oli mitä mainioin, tyyntä ja kuivaa, ilma juuri pakkasen puolella. En ollut koskaan liikkunut noilla main jalkaisin, joten olin vähän epävarma, mistä nelostien ylittävät kevyenliikenteen sillat menevätkään. Osuin kuitenkin tuurilla yhden sillan pieleen ja ylitin nelostien vähän ennen kahdeksaa aamulla. Vielä sillalle astuessani en ollut päättänyt, kumpaan suuntaan kiertäisin järven, mutta päädyin lähtemään ns. väärään suuntaan. Olen kysellyt ihmisiltä, miten päin heidän mielestään Jyväsjärvi täytyy kiertää, jos sen on kiertääkseen ja jokainen on tainnut sanoa, että se kierretään Kuokkalasta Viherlandiaan päin, ei toiseen suuntaan. En tiedä miksi.

tästä iKohinaisen kuvan pyörästä Kammenpyörittäjäkin sanoisi: raato
Muitakin kulkijoita oli paljon liikenteessä, työmatkaa pyöräileviä, lenkkeilijöitä ja koiran ulkoiluttajia. Sain kulumaan kaikkiaan kaksi tuntia järven kiertämiseen ja viimeisen odottelutunnin käytin Lidlissä piipahtamiseen, tämän lisälenkin kanssa aamukävelylleni tuli kaikkiaan pituutta 15,13 km, joka on pisin yhtäkyytiä kävelemäni matka, ehkä ikinä. Kenkäni ovat jo aivan kaverit kanssani, ei varpaiden puutumista, ei varsien puristamista, vain mukavuutta ja sopivuutta. Otin kengät mukaani työvuoroon, jonka hiljaisina hetkinä ehdin lisätä uuden kerroksen mehiläisvahaa pintaan ja sovitella niin liukuesteitä kuin uusia säärystimiäni, jotka auttavat pitämään housunlahkeeni ja kenkäni kuivempina sohjoisella kelillä.

Kävelymusiikiksi suosittelen tällä kertaa Dierks Bentleyn kappaletta 5-1-5-0. Miksihän näillä countrytähdillä on niin kummallisia nimiä?

perjantai 7. marraskuuta 2014

Sauvoilla vai ilman?


Olen päässyt jo yli 10 vuotta sitten nolostuksesta ulkoiluttaa kävelysauvoja, taidanpa vähän osata tekniikkaakin. Ainakaan en sohi sauvoilla miten sattuu, eivätkä ne ole liian pitkät minulle. Nyt en ole käyttänyt sauvoja, sillä työmatkareitilläni on sekä hiekkaosuutta, että asvalttia. En tykkää koputella piikeillä asvaltilla, enkä vaihdella edestakaisin tossujen ja piikkien välillä. Viime yönä lumi tuli maahan täällä Keski-Suomessa, joten piikit kävisivät koko matkaan. Liukkailla keleillä sauvoista on sekin hyöty, että ne hieman auttavat pystyssä pysymistä. Ajattelinkin ottaa seuraavalle työmatkalle sauvat käyttöön, mikäli lumi kestää maassa. 

YLEn Löytöretki-sarjassa suomalaisryhmällä oli mukanaan kokoontaitettavat sauvat ja muutama heistä näytti käyttävän sauvoja hyvin uskollisesti, toiset taas satunnaisemmin. Voin kyllä kuvitella, että sauvojen kilke voi niihin tottumattomia ärsyttää, jos sattuu kulkemaan samaa tahtia kilkuttelijoiden kanssa. Koska caminoon liittyy myös runsaasti alamäkeen kulkemista, alan kallistua sauvojen kannalle. Minulla on tavalliset teleskooppisauvat kotona käytössä, mutta ehkä caminolle hankin sitten kokoontaittuvan mallin. Mukaan tulisi myös varatossuja. 

Jos CampaCaminoon eksyy joku jo caminon kulkenut, kuulisin mielelläni mielipiteitä ja kokemuksia sauvojen käytöstä pitkällä matkalla. Unohtaakohan ne joka toiselle tauolle? 

torstai 6. marraskuuta 2014

Yksin vain yhdessä?


Viime viikkoina YLE on esittänyt uusintana muutaman vuoden takaisen sarjan Löytöretki. Katsoin sen ensimmäiselläkin kerralla ja pidin ohjelmasta, nyt satuin huomaamaan uusinnat toisen jakson kohdalta ja olen katsonut kaikki esitetyt jaksot Areenasta. Sarjassa kuusi suomalaista, kolme naista ja kolme miestä, kävelevät ryhmänä caminon ja tämä 8-osainen sarja kertoo heidän vaiheistaan ja ajatuksistaan matkan aikana. Sarjan katsominen uudelleen on saanut ajatukseni ahkerasti pyörimään caminossa, vaikka aikeen toteuttamiseen on aikaan vähimmässäkin laskussa puolisentoista vuotta.

Siihen aikaan, kun aloin helliä ajatusta pyhiinvaelluksesta, olin toiveikas, että Kammenpyörittäjä lähtisi kävelylle kanssani. Hän on ilmaissut, ettei ajatus kiehdo häntä, eikä siihen paljon ole nokan koputtamista. Sittemmin olen päätynyt siihen tulokseen, että camino onkin asia, joka minun pitää tehdä yksin. Minut on testattu työhön liittyvissä yhteyksissä erittäin selkeäksi introvertiksi, eikä siihenkään asiaan ole nokan koputtamista. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutten useinkaan syvemmin kiinnostu muista ihmisistä tai heidän asioistaan, enkä myöskään oleta kenenkään olevan kiinnostunut minusta tai minun asioistani. Minua hämmästyttää suuresti, jos joku ilmaisee kiinnostusta minua kohtaan, saatanpa tuntea kiusaantuneisuuttakin.

Siksipä ajatus siitä, että olisin kaukana kaikista tuntemistani ihmisistä kuukauden ajan, eikä minun tarvitsisi välttämättä puhua kenenkään kanssa, ellen haluaisi, saisin olla ns. rauhassa, tuntuu hyvin houkuttelevalta. Olen luonnostani sivulliseksi asettuva ihminen, voin olla toisten ihmisten parissa, osallistuakin, mutta silti olen jossain reunalla. Olen lukenut viime päivinä useita camino-aiheisia blogikertomuksia ja moni on vakuutellut matkan parasta antia olleen kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa, lähtipä kirjoittaja matkaan yhdessä jonkun kanssa tai yksin. Voin kuvitella, että minulle ei käy aivan niin, vaan kuljen tuppisuuna 770 km, korkeintaan vastaan jonkun tervehdykseen. Tai sitten minulle käy juuri päinvastoin ja palaan Facebookiin liittyneenä, uudestisyntyneenä ekstroverttina, joka tahtoo olla kaikkien kanssa yhteyksissä koko ajan. Tai sitten jotain siltä väliltä. 

Kotimaisissa caminokertomuksissa ei mitenkään viitattu siihen, etteikö caminoa olisi ihan turvallista kävellä yksin, naisenkin. Amerikkalaisissa yhteyksissä turvallisuusnäkökohtiin kiinnitetään huomiota enemmän, eurooppalaiset tuntuvat olevan yhtenäisesti sitä mieltä, että camino on yksinkin turvallista, kunhan pitää normaaliin tapaan huolen itsestään. Minua ajatus yksin kävelemisestä ei pelota, olen varovainen, enkä ota mielelläni riskejä. Muussa matkailussa olen tottunut pitämään huolta tavaroistani ja katsomaan ympärilleni, missä liikunkin. 

Ajatus matkan taittamisesta jonkun kanssa yhdessä on myös jollain tapaa kiehtova, jos lähipiirissäni olisi ihminen, jonka tuntisin riittävän hyvin ja jolla olisi samanlainen mahdollisuus irrottautua arjestaan caminoa varten. Vieraimmalta tuntuisi ajatus siitä, että liittyisin johonkin ennalta koottavaan ryhmään, jonka jäsenet eivät tunne tosiaan.  Tällaisissa yhteyksissä minusta sukeutuu jollain kummalla tavalla porukan vääpeli, vaikka tiukasti väitän, ettei ota tehtävää omakseni tarkoituksella. Tai sitten olen kiukkuinen jouduttuani seuraan, jota en ole valinnut. 

Nyt en ole voinut muutamaan päivään kävellä työmatkaa, jalat alkavat olla levottomat, mutta sääkarttojen katselu ennen yövuoroa on saanut minut turvautumaan autoiluun. Ehkä huomenna taas laitan Meindlit jalkaani, pipon kunnolla korville ja lähden kilometrien keruuseen.  Se kävisi hyvin vaikka tämän kappaleen myötä, Blake Shelton, Doin' What She Likes. Nuorten miesten äitinä en tosin toivo, että he tekevät ihan kaiken kuten laulun mies.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Minä voitin!

tässä minä kiidän tien viertä, ei kun se onkin uusimman pyöräni merkki
En voittanut lotossa, en edes arpajaisissa, mutta kenkäni voitin. En niin, etteikö niistä olisi pitänyt maksaa, vaan kävelemällä ne omikseni. Noin 100 km se otti, että Meindlit tuntuivat hyviltä laittaa jalkaan ja vielä poisottaessakin tuntui hyvältä. Aluksi tuntui, ettei tästä tule yhtään mitään ja mietin, mahtaisiko crockseilla sittenkin voida kävellä caminon. Syytin itseäni, huonoa kuntoani, kävelytekniikkani surkeutta, huonoa asvalttia, pehmeää piennarta, kuivaa keliä, märkää keliä, ihan kaikkea siitä, että kävely oli tuskaa. Varret olivat kovat, eikä sopivaa nauhoituskireyttä löytynyt. Kengät tuntuivat niin kolhoilta, että kompastelin portaissa ja ojan ylitys oli lähes ylivoimaista. Se on kyllä sanottava, ettei kengissä alusta astikaan tullut sen enempää kylmä kuin kuumakaan, jalkani pysyivät mukavan kuivina ja sopivan lämpiminä. Se ei lohduttanut paljon siinä vaiheessa, kun nilkkoihin sattui ja tiesi, että matkaa on vielä 7000 askelta. 

Kannatti silti olla sinnikäs. Eilen olin jo puolivälissä työmatkaa, kun huomasin, ettei mihinkään satu. Ei ollut sattunut koko aikana. Ei tuntunut puristusta, ei kiristystä, ei hankausta eikä puutumusta. Askel tuntui joustavalta ja kevyeltä. Sama tänä aamuna, kun kävelin kotiin. Nyt ei haittaa enää vino tien piennar, varret eivät jyrsi nahkaa nilkoistani, eikä pienikin horjahdus tunnu johtavan kaatumiseen. Eilinen tihkusateinen sää kasteli kengistä vain aivan pinnan, sisäpuoli oli kuiva ja lämmin, yön aikana kengät olivat kuivuneet pinnaltaankin kokonaan. Täytyy muistaa viedä työpaikan pukeutumishuoneeseen joku pieni matto tai edes sanomalehti, jonka päällä voin kenkiäni kuivattaa, ettei niistä tule sotkua lattialle. Perillä päästyäni huomasin, että olisin voinut käyttää repussani sitä mainostamaani sadesuojaa. Ehkä seuraavalla sateella muistan.

Nyt on mukava tunne, kun päivän askeltavoitteet ovat jo nakuteltuna vívofitin laskuriin, talo on hiljainen lukuunottamatta vatsani murinaa. Pitäisi viitsiä suoriutua keittiöön laittamaan jotain aamupalaa. Ehkä odotan, että vapaapäivää viettävä Uunituore Aikuinen herää ja keitän sitten meille yhteiset aamupuurot. Sitä odotellessa etsin netistä suojukset, jotka puetaan kenkien ja lahkeiden päälle, tein eilen märkää empiiristä koetta, että bemarikuskit (anteeksi kaikki fiksut bemarikuskit) räiskyttivät eniten loskaa päälleni. Anteeksi sinä bemarikuski, jolle provosoiduin näyttämään äkkinäisen eleen. 

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Reppu selkään ja menoksi!


Käytin aluksi työmatkoilla Kammenpyörittäjän pyöräilyyn hankkimaa Vaude-merkkistä reppua. Se on kapea ja siinä on hyvät olkahihnat ja sopivasti taskuja. Sen tilavuus on 20 litraa. Sattumalta osuin urheiluliikkeen loppuunmyyntiin ja siellä oli Deuter-merkkisiä reppuja. Alennuksen jälkeen Futura-repulle jäi hintaa noin 60 euroa. 

Tilavuus tässä uudessa kantolaitteessani on sama 20 litraa, mutta sen malli on hieman toisenlainen, kuin Vaude Corona Air-repussa. Tuntuu ettei siihen mahdu niin paljon tavaraa, kuin Vaudeen. Minulla on työmatkalla yleensä mukana iPad, jotain vaatteita ja juomapullo, pientä sälää huulirasvoista kulkukortteihin ja avaimiin. Nämä kaikki kyllä mahtuvat myös uuteen reppuuni, jonka istuvuus on ainakin yhtä hyvä kuin Vaudessa. Säätömahdollisuuksia on enemmän ja repussa on pätevä runko, joka pitää ilmastoinnin selän ja repun välissä kunnossa. Lantiovyö osuu minulla sopivalle kohdalle ja saan lamppuni siihen sopivasti kiinni, jolloin saan pimeällä valoni alemmas. Aluksi pidin valoa olkahihnassa, mutta se aiheutti ilmeistä häikäisyä autoilijoille, sillä jotkut katsoivat hyväksi vilkutella minulle valojaan ja eräs teki kohdallani ikävän koukkaisunkin. 

Repun alaosassa on vetoketjutaskussa sadesuoja valmiina, kuten Vaudessakin. Se on helposti otettavissa esille ja laitettavissa kantolaitteen suojaksi. Reppu ei ole pienestä tihkusta muutenkaan moksiskaan, mutta kunnon sateella suojaa kyllä kannattaa käyttää. Sivutaskuihin olen asentanut hanskoja valmiiksi, jos lähden paljain käsin liikkeelle ja yläosan läpiviennistä saa tuotua kuulokkeenjohtoa tai juomapussin letkua, jos sellaista käyttäisi. 


Muutaman käyttökerran jälkeen olen tyytyväinen alennusostokseeni, eikä Kammenpyörittäjäkään ole pahoillaan saatuaan oman reppunsa takaisin. Isompaa reppua tai rinkkaa en vielä aio ostaa, ellei nyt satu erityisen hyvää alennusta kohdalle. Jossain vaiheessa hankin kyllä rinkan ja alan kantaa painavampaa taakkaa silloin tällöin aivan harjoitusmielessä. 

perjantai 31. lokakuuta 2014

Ooh, snug fit!

Eräänä aamuna heräsin liian varhain, enkä saanut enää unta. Olin ajatellut mennä autolla töihin, sillä iltapäivästä olisi muuta puuhaa, eikä olisi aikaa puolentoista tunnin kävelyyn. Joku vipu päässäni on vinksahtanut, sillä kyljenkääntämisen sijaan nousin ylös ja etsin vaatteet päälleni ja lähdin tähtikirkkaaseen aamuun kävellen töihin. Aamu ehti matkan aikana valjeta niin, etten tarvinut lamppua enää viimeisellä katuvalottomalla osuudella ja ilma oli niin raikas, että melkein sattui hengittää. 

Nyt kun säät ovat olleet vaihtelevat, olen kokeillut erilaisia kerrospukeutumisen malleja. En ole kovin herkkä palelemaan, joten jos ilman lämpötila on plussalla, eikä tuule kovin navakasti, en ole pukenut vielä välikerrosta. Käsineet ja pipo ovat käytössä, jos tuulee tai sataa. Minulla on ollut vain joko tylsiä tai huonoja pipoja, liian suuria, pieniä, vettä tai tuulta pitämättömiä. Tällä viikolla sain Kammenpyörittäjän Chain Reaction-tilauksen yhteydessä SealSkinz-tuotteita. Tilasin pipon, hansikkaat ja sukat. Pipo on juuri sopiva, sukat näyttävät lapselle sopivilta, mutta ovat kuitenkin minun kokoani. Ikävä kyllä hansikkaat ovat minulle liian suuret, joten Kammenpyörittäjä ottaa ne käyttöönsä ja tilaan uudet seuraavaan pakettiin. SealSkinz-merkki ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta nimestä tuli mieleen tv-sarjan jakso, jossa sankariseikkailija änkee itsensä hylkeen nahan sisälle kylmästä selviytyäkseen ja tuumii, että onpa aika piukka. Ystäväperheen poika nimesi tyypin jo melko pienenä K*simieheksi, tämä kun hörppäsi jaksossa jos toisessakin omaa virtsaansa henkensä pitimiksi.

Vedenpitäville sukille ei nyt juuri ole kyllä käyttöä, sillä vaelluskenkäni eivät päästä vettä sisäänsä. Kengillä on kävelty nyt noin 80 km ja jalkani alkavat tottua niihin. Sain aikaan yhden pienen rakon kantapään sivulle viikon aikana, mutta muuten kengät alkavat tuntua melkoisen hyviltä. Varret eivät ole enää niin kovantuntuiset, tai sitten nilkkani ovat kouliutumassa. Alan pitää vaelluskengistäni päivä päivältä enemmän ja olen tyytyväinen ostokseeni. Samoin Decathlonin sukat ovat osoittautuneet aika hyviksi ja näyttävät kestävän pesuakin. 

Kun aloittelin kävelemistäni syyskuun alussa, riitti valoisaa aikaa kaikkiin työvuoroihin mennessä ja niistä tullessa. Nyt päivä on lyhentynyt merkittävästi, eikä valoisaan aikaan pääse enää kuin parista vuorosta kotiintullessa. Aluksi pimeässä käveleminen tuntui hieman pelottavalta, etenkin kun osan matkaa joudun kävelemään tien reunaa ilman katuvalaistusta. Olen jo oppinut muutamat kohdat tienposkessa, jossa ei kannata astua pientareen ulkopuolelle, tai kellahtaa syvälle ojaan. Samoin olen tottunut siihen, etteivät kaikki autoilijat vaihda pitkiltä valoilta lyhyille tähteni, vaan häikäisevät reippaasti silmiini. Ilmeisesti heijastimeni ja valaisimeni toimivat kohtuudella, sillä en ole pelästynyt kuin pari kertaa melko likeltä mennyttä autoa. Talvipäivänseisaus on tänä vuonna 22.12. ja silloin, alle kahden kuukauden kuluttua päivä alkaakin jo pidentyä! 

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Frankie Ballardin kappaletta Helluva Life, koska sillä on niin hauska nimi. 

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Opin uutta

EDIT: Tämä postaus hyppäsi uusimmaksi, kun menin tekemään pienen typon korjauksen. Postaus on tehty alunperin viikko sitten sunnuntaina iPadilla ja jostain syystä sillä tehtyihin postauksiin ei voi enää puuttua myöhemmin päivämäärän muuttumatta. Pahoittelen ja koitan oppia senkin asian nyt kunnolla!

Millainen on unelmavapaapäivän aamu? No sellainen tietysti, että laittaa omat ja lainatut vaatteet päälle ja loput tuulen puolelle kainaloon ja lähtee kävelemään sateeseen Kammenpyörittäjää vastaan! Hänellä oli lyhyt aamuvuoro ja halusin hoitaa päivän kävelyt alta pois ennen aamiaista. Ehti sentään tulla valoisaa, niin etten tarvinut kaikkia heijastusvälineitäni, joita edellisessä postauksessa esittelin. Sadetakki oli tarpeen ja mielellään hupullinen, joten vedin niskaani isäpuoleltani saamamme asvalttimiesten kunnon pukineen, jossa ei kastu, vaikka kuinka sataisi. 

Mitäpä sitten opin tämän aamun 11,55 km kävelylläni? Ensiksi sen, että kun päällimmäinen kerros on sadetakki, pitää yksi välikerros jättää pois, jos ilman lämpötila on kunnolla plussalla. Olin pukenut teknisen paidan alimmaksi, fleecen toiseksi ja noin kilometrin päässä kotoa jouduin jo riisumaan fleecen pois. Samalla jätin ohuen pipon päästäni, mutta sen olisin kyllä voinut pitää, ulkopuolelta märkä sadetakin huppu tuntui päätä vasten kylmänkälpäkältä. Hanskani kastuivat nopeasti sormista, kun vettä piti pyyhkiä kasvoilta. Paremmat hanskat pääsevät ostoslistalle.

Toiseksi opin, että Azoreilla käyttämäni Columbian kengät eivät pidä vettä pitempiä aikoja. Eivät ne Goretexiä olekaan, mutta silti alkoi tuntua vähän keljulta varpaissa puolenvälin tienoilla. Mistä tulikin mieleen kolmas oppimani asia.

Ei sitten enää ikinä sukkahousuja jalkaan, kun kävelee enemmän kuin juhlissa taksista tai taksiin. Sinänsä lämpimän välikerroksen sukkaosan sauma alkoi melko pian urheilusukan sisällä muistuttaa olemassaolostaan, muttei sentään hiertänyt rakkoja. Muistan käyttää tästälähin poikien kielellä tykkejä, eli pitkiä kalsareita, jotka nekin pitää toki pukea huolella, ettei sitten nilkan kohdalle tule myttyä lahkeensuusta ja sukasta.

Neljänneksi opin, että kävellessä itselle mukatutuissa paikoissa, voi oikopoluista tulla kiertoteitä. Sinänsä pieni kiertolenkki ei tänä aamuna haitannut mitään, ehdin työpaikan pihaan juuri sillä minuutilla, jolloin Kammenpyörittäjän työvuoro loppui. Oli vain vähän noloa, etten hetkeen tiennyt mihin kohtaan Tikkakoskea oikaisuni toisi. Sateessa en viitsinyt kaivaa puhelinta taskusta vilkaistakseni karttaa,  omput kun eivät ole niitä parhaita uimareita.

Opin vielä lisääkin, tai oikeastaan mieleeni muistui, että nenäliina taskussa on kivempi kuin märkä sadetakin hiha nenänpyyhintään ja muutoin syvästi inhoamani lippikset eivät olisi hassumpia päähineitä sadesäällä, sillä hupunreunasta kasvoille valuva vesi on melkoisen märkää.

Huomasin senkin, että minulle toisto on mieluisampaa kuin uutuus. Kuuntelen aivan hyvillä mielin soittolistaani päivästä toiseen, jännitykseksi piisaa se, missä järjestykssä ne 37 kappaletta tällä kertaa tulevatkaan! Eikä minua lainkaan haittaa, että kävelen samoja kilometrejä kerta toisensa jälkeen nyt, kun harjoittelen Caminoa varten. Espanjassa sitten haluan, että kilometrit jäävät taakseni, enkä niihin enää palaa - paitsi jos kävelen Caminon joskus uudelleen.

Minulla on muuten siinä mielessä tarpeettoman hyvä muisti, että muistan mitä kappaleita olen missäkin päin maailmaa kuunnellut. Tietty Ultra Bran kappale liittyy hetkeen jolloin ajoimme sisään turkkilaiselle leirialueelle vuoden 2001 matkalla ja Huuhaa Innasen hupailu yhdistyy siihen, kun palautimme autoa Salt Lake Cityn lentokentälle. Nyt tuskin pystyn unohtamaan, mikä countrykappaleistani soi, kun eilen käännyin vanhainkodin portilta kohti kotia. Kumpa tästä olisi jotain hyötyä. Aion kyllä laajentaa kuuntelurepertuaariani, kenties jopa äänikirjojen puolelle, tai jospa lataisin laitteeseeni espanjan alkeiskurssin. Voisin oppia jotain hyödyllistä kävellessäni.

Kotiinpäästyäni opin vielä, että kevyet ulkoiluhousuni olivat polvesta alaspäin tippuvan märät ja ne painoivat kaksi kertaa tavallista enemmän. Samoin ilmeni, etä vesi oli päässyt lirisemään takinkauluksesta paidan olkapäille. Siispä äkkiä märät vaatteet pois päältä, jopa ennen kuin tallensin kävelyreitin iPadiin, lämmin suihku ja kuivat vaatteet päälle ja sitten olikin jo mukava olla! Tästä tulee hyvä sunnuntai. Lisään ehkä myöhemmin tähän kaljuun postakseen jotain kuvitusta, kunhan saan toivoakseni iKoneeni huomenna korjattuna takaisin.

200 kilometriä apostolinkyytiä!

Uudet kenkäni ja uusi pyöräni
Tällä viikolla olen viettänyt aikaa tienposkessa monta tuntia ja 200 harjoituskilometrin raja ylittyi. Olen nyt oppinut olemaan ajattelematta niin paljon käyttämääni aikaa, mutta kilometrien keräämiseen olen sangen ihastunut. Pari kertaa minulla oli hieman kiire aikataulu, eikä silloin ole kiva kävellä melkein verenmaku suussa. Etenkään, kun sisäänajaa uusia kenkiä.

Tuulikaapissamme on uusia asukkaita, Meindlin vaelluskenkäpari. Olin katsastanut valmiiksi, missä Jyväskylän kaupoissa merkkiä on myytävänä ja tieni vei Partioaittaan alkuviikosta. Olin aivan ummikko vaelluskenkäasioissa, katselin ensin vääriä kenkiäkin, kun myyjä tuli kysymään, millä asioilla liikun. Olin hyllyllä, jonka kengät näyttivät kyllä siltä, mitä etsin, mutta olivat kuulema "kevyttä kamaa". Toisella puolella hyllyä oli sitten oikeita vaelluskenkiä, joista aloin sovitteluoperaation. 

Kokeilin kahta erilaista kenkää, joista löytyi kokoani, tai oikeastaan sitä, minkä luulin olevan kokoani. Käytän yleensä kenkiä kokoa 37-38 ja laitoin ensin jalkaani kokoa 38 olevat Meindl Vakuum Lady GTX:t. On siinä kengillä hieno nimi. Koska mutkamäenlasku ei ole minulle paria kokeilua enempää tuttua, enkä ole luistellutkaan vuosikymmeniin, eivät mitkään jäykät, tukevat jalkineet olleet minulle tuttu juttu. Tuntui heti, että onpa tässä tönköt kengät, mutta ensimmäisillä askeleilla huomasin, että kengäthän kävelevät puolestani. Kokeilin jotain toista malliakin, muttei se tuntunut niin sopivalta. Myyjä ehdotti vielä puoli kokoa suurempaa kenkää kokeeksi mieluisasta mallista ja se oli sitten se oikea. 

Kävin pienen päänsisäisen moraalisen keskustelun itseni kanssa, että kiitänkö nyt asiantuntevasta palvelusta ja kävelen lenkkareissani ulos kaupasta tilaamaan kengät netistä. Olisin ehkä tehnyt niin, jollei minua olisi noteerattu kaupassa mitenkään, tai heikosti. Nyt lähdin mukanani tuliterä pari oikeita vaelluskenkiä, kaupanpäällisenä purkki mehiläisvahaa kenkien käsittelyyn ja pari proteiinipatukkaa. 

Kotiinpäästyäni otin kengistä nauhat pois saadakseni iltin kunnolla auki ja sivelin nahkaosiin reilusti hyväntuoksuista mehiläisvahaa, kuten kaupassa neuvottiin. Sen kerrottiin vievän nupukkimaisuuden pinnasta, mutta suojaavan nahkaa tehokkaasti. Nauhoitin kengät uudelleen ja kun töihinlähdön aika koitti, laitoin kengät jalkaani ja lähdin ensimmäiselle koematkalle. Olin ymmärtänyt, että vaelluskenkien sisäänajo on aikaa vievä prosessi, jossa ei kaikenaikaa välttämättä tunnu vain hyvältä. 

Kävelin työmatkani pienellä lisäkierroksella ja kieltämättä sen päivän osittain jäinen tienreuna ja uuden kengän erilainen tuntuma tekivät askeleistani varovaiset. Heti kun pääsi asvaltilta pois hiekalle, askel tuntui kevyeltä ja hyvältä. 10 km kävelyn jälkeen työpaikan pukuhuoneessa otin kyllä kengät mieluusti pois ja tunnustelin jalkojani. Nilkoissa tuntui väsymystä, etenkin tärvätyssä, joka on paksumpi, kuin toinen. Ei mitään rakkoja tai niiden alkujakaan ollut havaittavissa. Olin töissä myöhään yöhön ja illan mittaan jalat antoivat ymmärtää, että niitä väsytti, jalkapohjia suorastaan kiristi ja nilkat tuntuivat jäykiltä. Pyörittelin nilkkojani useaan otteeseen ja kuuntelin niiden narinaa rappusissa. Nukuin työvuorojen välisen minimilepoajan työpaikan lepohuoneessa ja kävelin kengillä kotiin aamuvuoron jälkeen.

Olipa aika karmea tunne laittaa kengät uudelleen jalkaan vuorokautta ensimmäisen käytön jälkeen, etenkin nilkkoihin sattui heti nauhoitusvaiheessa. En oikein vielä tiedä, kuinka tiukkaan minun pitäisi nauhoittaa varret. Ensimmäiset askeleen kotimatkaa antoivat ymmärtää, etten koskaan pääse perille, mutta niinpä vain askel vertyi ensimmäisellä kilometrillä. Kävelin kotiin suorinta reittiä lievän kiireen vuoksi ja jossain vaiheessa en enää ajatellut sattuuko jalkoihini. Tunnustelin varpaitani, joilla on riittävä tila liikkua, muttei jalkani liu'u kengässä. Pystyin kävelemään aivan tavallista vauhtiani ja askel alkoi tuntua sitä luontevammalta, mitä lähemmäs kotia tulin.

Nyt kengillä on kävelty työmatka edestakaisin kahteen kertaan, noin 40 km. Jälkimmäisellä kerralla menomatka oli jopa ripeä ja kevyt, iltapäivällä taas tuntui nilkoissa hieman tukalalta. Olisi mukava kuulla, kuinka pian vaelluskengät niin sanotusti antavat armoa ja kuinka paljon niiden voi antaa tuntua nilkoissa ikävältä.

Kävelymusiikiksi suosittelen erittäin suurella lämmöllä kaunista ja syvällistä lyriikkaa sisältävän Lady Antebellumin esittämää kappaletta Bartender.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Blueskaavalla jälleen - tehtiin kävelyretki kahteen kertaan


Sää vaihteli Azorien saariin kuuluvalla Sao Miguelilla nopeammin kuin ehti sanoa cavok (ceiling and visibility ok). Halusimme käydä yhdellä saaren korkeimmista huipuista, Serra Devassa-nimisellä kävelyreitillä. Siellä luvattiin olevan kraaterijärvi, joka olisi näkemisen arvoinen. Matkaa Ponta Delgadasta oli noin 30 km reitin alkuun ja olimme käyneet seudulla jo ensimmäisellä ajeluretkellä saaren länsiosassa. 


Ensimmäinen yritys huipulle oli perjantaina, jolloin sää oli epävakaisen oloinen jo alusta asti. Toivoimme kuitenkin selkenemistä ja lähdimme liikkeelle pienen aamuisen kaupunkikävelyn jälkeen. Kammenpyörittäjä oli löytänyt kauppahallin kuvausreissuillaan ja minäkin halusin päästä näkemään sen. Halli sijaitsi noin vartin kävelymatkan päässä ja aamuruuhkaisilla kaduilla saattoi nähdä, milloin lähestyimme hallia, kun vastaantulevilla alkoi olla erinäisiä ostoskasseja kädet täynnä. 

Hallissa oli keskellä suuri vihannes- ja hedelmäosasto ja reunoilla erilliset kala- ja lihaosastot. Väkeä oli perjantaiaamuna ennen yhdeksää melko paljon, muttei mitenkään tungokseksi asti. Olimme jo marketeissa huomioineet, mitä paikallista on saatavilla, mutta hallissa valikoimaa oli vielä paljon enemmän. 

Marketissa rypäleitä olisi pitänyt ostaa kilon satseina, hallissa onnistui pienten terttujen valinta ja ostimmekin pieniä tummia rypäleitä välipalaksi. Samoin hankimme muutamia paikallisia banaaneja, sekä meille aiemmin tuntemattoman annoonan ja yhden azorilaisen ananaksen. 



Lihaosasto oli vaikuttavan näköinen, monta kauppiasta möi hienonnäköisiä lihoja, etupäässä nautaa ja possua. Koko saarella emme nähneet yhden yhtä lammasta, mutten sano, etteikö niitäkin Sao Miguelilla olisi. Kalaosasto oli lievä pettymys. Suuria mustekaloja näimme ja tonnikalaa, sekä meille tuntemattomia suuria valkoisia kaloja. Mutta äyriäispuolta ja simpukoita oli hyvin vähän. Emme tienneet eikö niiden aika ollut juuri nyt, vai eikö niitä ylipäätään ole tarjolla siellä suunnalla maailmaa, vaikka merta riittääkin ympärillä. 



Hallireissun jälkeen hyppäsimme pököttiin ja ajoimme sisämaahan. Tuolloin osuimme aiemmin mainitun hylätyn hotellin pihaan. Emme vielä tienneet, että seuraavan mutkan takana oli ruuhkaisa näköalapaikka ja hotellin ympäristö näytti sumussa hyvin aavemaiselta. Minä olen tunnetusti vellihousu, enkä halunnut mennä hotellin sisälle. Kammenpyörittäjä kurkkasi vähän aulaan, muttei lähtenyt sen sisemmäksi, koska alahuuleni väpätti huolesta pihalla. Uskalsin kuitenkin mennä avoimen aulan läpi hotellin toiselle puolelle, josta avautui upeat maisemat, sen minkä matalalta pilveltä näki. 



Löysin hotellin nimen Hotel Monte Palace pienellä googlettelulla ja siitä löytyi paljon erilaisia Youtube-pätkiä ja kuten arvelimme, ilmasto-olosuhteet näyttivät olleen suurin syy sen hylkäämiseen.

  
Sää ei näyttänyt kovin kaksiselta, muttei kuitenkaan satanut, joten etenimme suunnitelmamme mukaan. Lähdimme kävelyreitille, jonka pituudeksi oli kerrottu 4,4 km ja siihen kuluvaksi ajaksi 2 tuntia. Profiililtaan reitti olisi aluksi nousuvoittoinen, sitten tasaista ja paluu toista reittiä hieman loivemmalla laskulla. Polku lähti heti loivasti nousuun pienten harjujen välistä ja oli paikoittain sadeveden voimakkaasti uurtamaa. Tästä reitistä erityisesti varoitettiin sään suhteen ja olimmekin heti varuillamme, ettemme joutuisi liian huonoon keliin. 

ruksi merkissä kertoi, ettei tuonne suuntaan
Käveltyämme vartin verran tulimme aukealla paikalle, jossa tuuli tuntui yltyvän aivan yhtäkkisesti ja sen mukana meni vaakaan vettä, josta emme olleet varmoja oliko se varsinaisesti sadetta vai pilvien pohjissa olevaa kosteutta. Vedimme sadetakit yllemme ja jatkoimme matkaa. Edessä oleva huippu oli välillä nopeasti liikkuvien pilvien peitossa, mutta siellä täällä näkyi reikiä pilvessä, mikä antoi toivoa sään paranemisesta. Kuljimme melko jyrkästi nousevaa polkua yhä ylemmäs noin puolen tunnin ajan. Polku oli hyvin merkitty, joten siltä eksyminen ei ollut vaarana tässä vaiheessa. Kosteutta oli ilmassa ainakin 100 %:n verran ja tuuli erittäin kova. Kun tulimme reitin siihen kohtaan, jossa olisi pitänyt näkyä kraaterijärvi kaukana alhaalla, emme nähneet sitä kuin vilaukselta, kun pilvet kiitivät alapuolella ja paljastivat järven hetkeksi. Polku vei yhä ylemmäs harjanteelle, emmekä nähneet huippua lainkaan. 

tämä merkki tarkoitti oikeaa suuntaa
Siinä vaiheessa minulla meni pupu pöksyyn, kun olisi pitänyt lähteä yhä kapenevaa polkua harjannetta pitkin, kohti pilveen katoavaa huippua kovassa tuulessa ja muutaman metrin näkyvyydessä. Ehdin juuri sanoa Kammenpyörittäjälle, että tuonne en taida uskaltaa lähteä, koska ei näe kuinka syvät pudotukset polun molemmin puolin on. Hän ei tainnut kuulla minua siinä puhurissa, mutta hän kääntyi puoleeni ja sanoi, että nyt kyllä käännytään takaisin. 

sinne se polku katosi
Helpotuksesta huokaisten olin täsmälleen samaa mieltä ja lähdimme laskeutumaan rinteeseen tehtyä möykkelikköistä polkua takaisin. Onneksi ei ollut kovin liukasta kuitenkaan, emmekä ottaneet perstuntumaa maastoon. 


Reilun tunnin kävelyn jälkeen olimme taas autolla, parkkipaikalla ei satanut lainkaan, joten arvelimme olleemme niin tukevasti pilven sisällä, ettemme olleet varsinaisesti sateessa. Olimme jonkun verran märkiä muutoin kuin sadetakkia alta, muttemme kylmissämme. Kävimme ennen paluumatkaa vielä katsomassa pienen matalammalla olevan järven, jonka oli tien toisella puolella. Jäi hieman kaihertamaan mieltä, ettei kävelyretki onnistunut kunnolla ja päätimme yrittää uudelleen seuraavana, viimeisenä mahdollisena päivänä.

Uusintayritys lauantaina oli alkuvaiheissaan melko samanlainen. Kiersimme saaren länsipään mutkaisen ja mäkisen tien kautta aloituspaikkaan nähden tullessamme länsirannikon pienet kaupungit ja kylät. Nyt sää oli hieman paremmalta vaikuttava, huippu näkyi kokonaan lähtiessämme liikkeelle samasta paikasta, kuin edellisenä päivänä. Meidän edellämme reitille lähti toinen pariskunta, edellisenä päivänä emme nähneet ketään muita. 

Nyt ei tuullut niin kovasti ja saimme hyvän alun reitille. Tuttua polkua kiipesimme kohti huippua ja näimme melkein korkeimmalta kohdalta järven, joka edellisenä päivänä oli vain vilahtanut pilvien välistä. 


Nousu ei tuntunut lainkaan niin jyrkältä ja pitkältä nyt, kun sen teki toiseen kertaan. Puolessa tunnissa saavuimme sille kohtaa, mistä edelliskerralla käännyimme takaisin. Polku olikin puoliksi rinteen suojassa, eikä meidän olisi tarvinut uskaltautua kuin korkeintaan 50 metriä kulkea vaikka kyyryssä, että olisimme päässeet suojaiseen kohtaan ja reitti olisi alkanut laskeutua. Kun sitä ei pilven keskellä nähnyt lainkaan, ei uskallus riittänyt. 

ei se niin vaarallinen paikka ollutkaan
Menimme iloisin mielin senkin kohdan. Kammenpyörittäjä otti kuvia eri suuntiin ja hyvä, että ottikin, sillä parissa minuutissa pilvi peitti näkymät ja sade alkoi piiskata meitä. 


Taas sadetakit vaan päälle ja jatkoimme matkaa, sillä olimme ohittaneet korkeimman kohdan ja menimme jo alamäkeen. Polku oli useassa kohtaa uurtunut melkein metrin syviin kraatereihin ja meidän oli loikattava uurrosten ylitse. Niissä kohtaa minun oli laitettava neliveto päälle ja Kammenpyörittäjän kiskaistava minut ylitse toiselle puolelle, sillä olen arka hyppäämään. Samalla metodilla näytti edellämme kulkeva pariskuntakin menevän. He jäivät odottamaan siksi aikaa, että minäkin olin polun kulkukelpoisella osuudella taas, mikä oli huolehtivaista.



Jatkoimme lähes yhtämatkaa alas rinnettä aina järven rantaan asti. Siellä oli merkillinen kivimökki ja veteen menevä laiturinpohja tai joku muu rakennelma, jolle emme keksineet tarkoitusta. Mökki oli upeasti sammalten ja kasvien peitossa ja jotenkin jopa aavemaisen oloinen. 



Tähän kohtaan reittiä pääsi myös kapeaa tietä pitkin vuoren toiselta puolelta, olimme käyneet vain alle kilometrin päässä alkuviikon retkellä. Nyt jatkoimme polkua pitkin kohti reittimme alkupistettä. Tämä reitti ei sovi huonojalkaisille, sillä sadeveden tekoset tekivät polusta paikoin hyvinkin hankalan kulkea, kun puolta täytyi kaiken aikaa vaihtaa ja hyppiä kiveltä toiselle. Mutta minun tasapainolleni se vielä soveltui hyvin. 

Viimeisen kilometrin kuljimme jälleen tuttua reittiä, kun ympyräreitti sulkeutui ja näimme kohtuullisessa säässä, miten jyrkästi polku nousikaan korkeimpaan kohtaan. Jyrkkää osuutta on aina helpompi nousta kuin laskeutua, vaikka pulssi olisikin eri mieltä. 


Koko reitin kulkemiseen meni noin pari tuntia, sillä pysähtelimme katsomaan maisemia ja ottamaan kuvia tavallistakin enemmän. Olimme todella iloisia, että saimme reitin käytyä kokonaan ja tyytyväisiä, ettemme edellispäivänä saattaneet itseämme typerästi vaaraan. Mitä ei näe, ei kannata sohaista, ettei käy hullusti.

Jos olisin kuunnellut kävellessäni musiikkia, se olisi voinut olla tämä metka kappale, jonka Joe Nichols esittää. Sen nimi on ytimekkäästi Yeah ja se kertoo, mitä kaikkea ihminen tekeekään miellyttääkseen uutta tuttavuutta, jopa kuuntelee hipahtavaa musiikkia. Arvostan kovasti karaokehtavaa videota, vaikken eläissäni ole laulanut karaokea, edes yksin pimeässä.

torstai 23. lokakuuta 2014

Nostetaan pulssia ja kiivetään rinnettä - kolmas kävelyretki Azoreilla


Kolmanneksi kävelyretkeksi valitsimme Ponta Delgadan länsipuolella olevan Rocha da Relva-nimisen reitin. Se sijaitsi rannalla ja vei rinnettä alas kylään, jonne ei ole muuta tietä, kuin tämä nimenomainen polku, myöskään meriteitse kylään ei näyttänyt pääsevän, sillä meri oli melkoisen levoton iskiessään suuriin kivenlohkareisiin. Ehkä jossain kohtaa pääsi rantautumaan, mutta me emme sitä kohtaa huomanneet.


Reitin pituudeksi ilmoitettiin 4,7 km ja siihen kuluvaksi ajaksi 2h 30min. Profiilin mukaan alku olisi silkkaa laskua ja sitten vähän tasaista, lopuksi paluu samaa reittiä. Olin hieman huolissani, kuinka pitkä mäki olisi kyseessä, kun aika oli arvioitu noin pitkäksi. En minä ihan turhaan huolissani ollutkaan, kyllä siinä melkoinen pulssinnosto oli kyseessä. 

Olimme jo alkuviikosta ajaneet reitin alkupään vieritse, vielä siitä mitään tietämättä ja ihailleet merta näköalapaikalta. Nyt ohitimme tutun tien ja poikkesimme hiekkatielle, joka vei keskelle viljelyksiä ja maalaisasumuksia. Reitti lähti jonkunlaisen varastorakennuksen pihasta, mikäli ymmärsimme oikein, kyse oli alarinteen hankalakulkuisen kylän huoltotoimiin varattu rakennus. 

Aluksi reitti oli oikein leppoisa, hitaasti laskeutuva ylittäessään viimeiset pellot, ennen rantajyrkännettä. Olimme alkupisteessä noin 125 metrin korkeudella merestä ja siitä sitten pikkuhiljaa laskeuduimme kohti merta. Alun hiekkatie muuttui jossain vaiheessa kivetyksi poluksi ja jyrkkeni jyrkkenemistään. Siinä alkoivat jo varpaat hiipiä kohti kengän kärkiä ja huomioimme raapaisujäljet kivissä, arvelimme niiden olevan joko aasien tai hevosten kavioista. Merelle näkyi niin kauas kuin jaksoi katsoa, taaskaan ei näkynyt valaista pyrstöäkään. Aiemmin pilvinen sää muuttui aurinkoisemmaksi ja ajoittain suojainen rinnepolku oli suorastaan kuuma. 


Jyrkimmässä kohtaa meitä vastaan tuli ensin matkailijapariskunta, joka puuskutti kohtuullisesti, minkä panin tietysti merkille. Sitten meitä vastaan tuli nuori mies, joka ei hevosvoimillaan pröystäillyt, niitä oli tasan yksi. Kopukka kiipesi kivettyä polkua ihan mallikasta vauhtia ja tiukimpaan mutkaan nuorukainen vielä yllytti menopeliään hieman lisäämään tahtia, ettei jäisi sutimaan. 


Noin puolessa tunnissa laskeuduimme merenpinnan lähelle, muutaman metrin korkeudelle ja saavuimme Rocha da Relvan kylään, jonka mukaan reitti oli nimetty. 


paikallinen näkemys pönkästä ovella
Kylässä oli hiljaista ja pysähtynyttä, pieniä mökkejä ja viljelyksiä puristautuneina kapealle kaistaleelle meren ja pystysuoran seinämän välissä. Polku mutkitteli pihojen vieritse ja paikoin aivan rannassa, paikoin hieman korkeammalla. Mietimme, millaista olisi asua tai viettää kesiään tuollaisessa paikassa. Ainakin kunto olisi hyvä, jos pitäisi maitopurkkia hakeakseen kiivetä ja laskeutua polkua pitkin. Tai jos kunto ei olisi niin hyvä, niin muistin olisi syytä olla. 



Hieman ennen polun päätepistettä käännyimme takaisin ja pienen paussin jälkeen aloitimme nousun jyrkänteen päälle auton luokse. Kylän kissat saattelivat meitä muutamien mutkien ajan, eikä niillä näyttänyt olevan mitään hankaluuksia jyrkissä mutkissa. Vastaamme käveli mies sementtisäkki olallaan ja päättelimme, että remonttihommat kannattaa ajoittaa niin, että varmasti ehtii tehdä riittävän monta tarvikereissua rinnettä ylös ja alas. 



Nousu ei ottanut loppujen lopuksi sen enempää aikaa kuin laskeutuminenkaan, sillä tullessa piti kävellä hitaasti pysyäkseen pystyssä. Minun piti pari kertaa haukata happea paikallaan, mutta jaksoin kiivetä ihan kohtuullisen hyvin ja reipasta tahtia. Viimeinen kilometri oli suorastaan helppoa, kun nousu oli vain muutamaa prosenttia. 

Polulla ei ollut muutamaa kohtaa lukuunottamatta kaiteita ja maanvyörymäkohtia rinteessä näkyi, uudempia ja vanhempia. Polku oli paikoitellen sen verran kapea, että oli viisasta kulkea peräkkäin. Reitti siis vaati aiempia enemmän varovaisuutta, ettei päätynyt jyrkänteeltä alas, mutta mitenkään liian vaarallinen se ei ollut. Reppuselkäinen kulkija sai kyllä varoa, ettei pyyhkäissyt kääntyessään kaveriaan tieltä. 

Noin pari tuntia myöhemmin olimme autolla uudelleen, hikisinä tai ainakin melkoisen lämpiminä. Oli mukava nähdä eristäytynyt kylä ja jylhät maisemat. En välttämättä kuitenkaan haluaisi lähteä uudelleen samalle reitille, sillä kertakatselu riitti aivan mainiosti. 

tiistai 21. lokakuuta 2014

Tasamaan tallausta Furnas-järven ympäri


Toisena kävelyretkenä toteutimme Furnas-järven kiertämisen. Tämäkin paikka sijaitsi saaren itäpäässä, sinne oli ajomatkaa noin 40 km. Kaikki välimatkan olivat saarella niin pieniä, ettei minnekään ollut pitkä matka. Tuona päivänä sää oli epävakaisen näköinen Ponta Delgadassa, mutta lähdimme kuitenkin toiveikkaina matkaan, arvelimme sään ehtivän muuttua suuntaan jos toiseenkin ennen kuin olisimme valmiit kävelyyn. 

ensin näytti tältä
ja hetken päästä toiseen suuntaan tältä
Kävimme ensin katsomassa Furnasin kaupunkia, joka on rakennettu tulivuoren kraateriin, kuten melkein kaikki muukin saarella, niitä riittää Sao Miguelilla. Kuumat lähteet ovat nähtävyys ja niiden varaan on rakennettu kylpylöitä, joissa pääsee nauttimaan mineraalipitoisista hoidoista. 

pulppuaa ja purskahtelee
Päivän kävelyreitin alku ja loppu sijaitsi kaupungin laitamalla, mutta me aloitimme reitin vasta järven rannasta, jossa myöskin on kuumia pulppuavia lähteitä, joista osa sylkee tulikuumaa mutaa. Reunalta löytyi iso parkkipaikka ja hienot vessatilat, paikka on suosittua ulkoilualuetta. Kyltti kielsi leiriytymisen, muttei se näyttänyt kaikki matkailijoita häiritsevän, teltanpurkutoimet olivat juuri menossa, kun saavuimme paikalle. Satoi vettä jonkun verran, mutta vedimme sadetakit päällemme ja lähdimme matkaan. 

kannattaa pysyä pitkospuilla
Furnas-järvi on vihreä väriltään, eikä se johdu pelkästään ympäröivän metsän heijastuksesta. Vesi on selvästi vihreää ja sameaakin. Emme vielä tässä vaiheessa niin paljon kiinnittäneet asiaan huomiota, vaan katselimme vain ympärillemme, sillä nähtävää riitti tälläkin reitillä yllinkyllin. Polku oli aivan rannan tuntumassa, eikä nousuja tai laskuja ollut muutamia metrejä enempää. Tätä reittiä etenkin kuivaan aikaan (mikäli sellaista saarella on) on helposti kuljettavissa pienten lastenkin ja rattaiden kanssa. 





Matka järven ympäri oli noin 7-8 km pitkä, en ole ihan varma, sillä opaslehdykkämme tiedot olivat hieman viitteellisiä. En saanut selkoa, oliko reitin pituudeksi ilmoitettu 10 km laskettu kaupungista vai rannasta suoraan. Eipä sillä suuresti ollut väliä, sää oli mukavan lämmin, sadekin melkein lakkasi ja oli mukava kävellä happirikkaassa ilmassa. Noin puolivälissä, parkkipaikan vastakkaisella rannalla oli suuri visitor center, jonne menimme tutustumaan. Siellä saimmekin paljon tietoa Furnas-järvestä ja sen tilasta. 


Vihreä väri ei ole vulkaanista perää, ei kaunista eikä eksoottista, vaan saastumisen seurausta. Saastuminen taas on seurausta maataloudesta ja etenkin karjataloudesta. Liha- ja maitokarjaa, lehmiä on saarella jokapuolella, lehmä näytti olevan ylivoimasesti yleisin eläin Sao Miguelilla. Koska järvet ovat vulkaanisia jäännöksiä, niiden reunamatkin ovat kaukaloita, jotka keräävät kaiken, runsaan sadeveden syövereihinsä. Järvet rehevöityvät ja eroosio tuo maata rinteiltä järviin niin, että ne mataloituvat ja menettävät elinvoimaansa. Kalojen istutukset, etenkin suurten karppien, ovat myös lisänneet järvien pahoinvointia. Suuret, pohjamudissa viihtyvät kalat mylläävät järvenpohjia ja sekoittavat vettä kaiken aikaa.


Furnas-järveä on alettu pelastaa vuodesta 2007 alkaen ja meille kerrottiin, että jotain on jo saatu aikaiseksi. Vierailukeskuksessa työskentelevä nainen kertoi, miten hän nuorempana kyllä ui kotijärvessään ja sieltä kalastettiinkin, mutta nyt nämä toimet on kielletty veden huonon laadun vuoksi. Kalojen poiskerääminen ja veden uudistuminen sitä kautta on ilmeisen mahdotonta, mutta maatalouden päästöille on onnistuttu tekemään jonkun verran. Samoin eroosion vaikutuksia torjutaan laskupuroihin rakennetuilla esteillä ja suodattimilla. Rantoja ennallistetaan istutuksilla ja veden laatua tarkkaillaan. Jollei näitä kaikkia toimia tehtäisi, paljolti vapaaehtoisvoimin, järven kohtalo olisi muuttua suoksi aikojen saatossa. 

tämä rantamökki kelpaisi meille
luostarista munkit ovat lähteneet
Keskuksen sisäänpääsumaksu oli vapaaehtoinen, maksoimme sen mielellämme ja ostimme paikallista hunajaa. Kaikki pienen puodin tuotteista saadut varat käytetään Furnas-järven pelastamiseen. Loppumatkaa kävellessämme tuumimme, että aika iso homma heillä on käsissään. Jos kaikki mitä järvelle ja muillekin monista saaren järvistä on tapahtumassa, olisi vain luonnon omaa aikaansaannosta, olisi ehkä turha yrittää estää muutosta. Koska ihminen kuitenkin on kiistatta aiheuttanut suuren osan näistä muutoksista huonompaan on perustellumpaa puuhastella tällaisen urakan parissa. Toivomme sille menestystä ja jos vielä palaamme Azoreille, käymme katsomassa minkä väristä Furnasin vesi silloin on ja joko siellä voi taas uida. 


Olipa matka 8 tai 10 kilometriä, se tuntui lyhyelta helpon maaston ja vaihtuvien maisemien vuoksi, vierailu keskukseen oli mukava paussi ja sateen loppuminen kruunasi retken. Ikävä kyllä emme päässeet näkemään, miten ruokaa valmistetaan kuumien lähteiden äärelle tehdyissä poteissa. Sinne on tehty jonkulaisia vuorattuja kuoppia, jonne lasketaan tietynlainen pata, jossa ruoka valmistuu omia aikojaan luonnonkuumuudella. Paikalla järjestetään kyläjuhlia, joissa patoja nostetaan ja lasketaan maanuumeniin ja hommaan liittyy paljon taputtamista ja tanssia. Nyt ei ollut juuri sellaisten pitojen aika, vaikka joissakin kuopissa ilmeisesti olikin kenties jonkunlaista nyhtöpossua valmistumassa.

Matkan kulinaarista seikkailuista voi lukea Campasimpukka-blogista.